tiistai 8. elokuuta 2017

Ironman Switzerland – kisaraportti

Ironman Switzerland  – Parhaiten järjestetty?

Kuten aiemmissakin Ironman kisoissani, myös tällä kertaa ilmoittautumiseen oli jokin koukku, jotain mikä tekee ko. kisasta ainutlaatuisen. Lanzarote ja Nizza olivat rankimpia, Klagenfurt nopein ja Frankfurt kovatasoisin. Zürichin kilpailun järjestelyistä olin kuullut positiivista palautetta, lisäksi tietenkin kiinnosti tällainen vuoristoisen ja tasamaakisan välimuoto. Näin lyhyesti voisinkin sanoa, että huhut järjestelyjen laadusta pitävät paikkansa. Jopa peesivalvonta toimi täällä erinomaisesti ainakin omasta näkökulmastani.

Asiaan. Taas kerran siis tuli vedettyä Ironman, eli täysmatkan triathlon, eli 3.8km uinti, 180km pyöräily ja 42.2km juoksua. Kuudennen kerran kun tämän on tällainen nörtti tehnyt, ei matkat enää tunnu niin hurjalta kuin silloin lajin harrastamista aloitellessani 9 ½ vuotta sitten.
Tällä kertaa tausta oli sellainen, että tarkoitus oli panostaa vähemmän uintiin ja käyttää siitä jäänyt aika pyöräilyyn ja juoksuun, koska uinti on hyvällä mallillaan eikä pieni hidastuminen olisi katastrofi. Tästä suunnitelmasta toteutui kuitenkin vain uintimäärien vähentäminen. Yksinkertaisesti muuttunut elämäntilanne on tuonut elämään muitakin asioita ja sitä on huomannut mitkä asiat ovat ihan oikeasti tärkeitä ja kiinnostavia. Liikunnalliset harrastukset nykyään tukevat sitä muuta elämää, kun ne aiemmin olivat se muu elämä.

Talvi ja kevätkaudella kärsinkin hurjasta motivaation puutteesta, enkä halunnut tehdä treenejä, jotka eivät kiinnostaneet. Halusin (ja haluan edelleen) palata enemmän fiiliksen mukaiseen liikunnan harrastamiseen, mutta valmennusohjelman kanssa se ei oikein kuitenkaan toiminut. Useampia kertoja olisin halunnut mennä esim. Nuuksioon ihan vaan kävelyhölkkäämään raikkaaseen luontoon, mutta sitten joku ”tärkeä treeni” olisi jäänyt tekemättä. Treenejä jäi kuitenkin joka tapauksessa välistä, mutta tilalle tuli vain pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Ne tärkeät treenitkin menivät välillä plörinäksi joskus ihan aiheesta (selkäkivut) ja joskus ihan vaan mielenkiinnon puutteen takia. En enää pitänyt kirjaa kuinka monta tuntia tuli treenattua viikossa tai kuukaudessa, se jäi pikkuhiljaa alkukevään aikana.

Motivaatio-ongelmat näkyivät myös siinä, että keväällä harkitsin vakavasti koko kisan osallistumisen perumista ja triathlon-pyöräni myyntiä. Pyörän myyntiaikeisiin vaikutti tosin myös syksyllä todettu välilevyn pullistuma, joka teki aero-asennossa ajamisesta astetta epämiellyttävämpää. Päätin kuitenkin osallistua, ja kun ei ollut hyvää vaihtoehtoa kisapyörälle niin peruin myös pyörän myynnin viimehetkillä, suututtaen ostajaehdokkaan, jonka kanssa myynnistä olimme jo ehtineet sopia. Kauden edetessä pidemmälle, osasin jo hyväksyä sen etten tule pääsemään kovin hurjaan kuntoon, joten päätin tehdä vaan sen mitä pystyn, sekä treeneissä että itse kisassakin. Päätavoitteeksi muodostui ajan sijaan hyvällä fiiliksellä tekeminen sekä nesteytyksessä ja energian saannissa onnistuminen. Eli en halunnut enää kokea sitä, että mikään ei imeydy, vatsa hölskyy, ja juoksu on bajamajalta toiselle köpöttelyä.

Kisan lähestyessä luonnollisesti fiiliskin parani ja alkoi miettiä sitä aikaakin. 12 tunnin alitus muodostui tavoitteeksi, ja pari päivää ennen kisaa mietin jopa ennätystä (11:28). Kuitenkin kokoajan pidin päätavoitteen mielessäni ja päätin, etten nyrpistele naamaani, en ole pettynyt ja nautin jokaisesta minuutista ja sekunnista, jonka reitillä vietän. Eihän olisi kiva käyttää niin paljon aikaa ja rahaa siihen että nyrpistelisi sitten jostain asiasta. Nizzassa näin vähän kävi, mutta sekin oli ikävää, ei kiitos.

Kisaviikko

Kisaviikon valmistelut menivät hyvin. Kevyt parin tunnin pyöräily maanantaina, hieronta tiistaina, puolison synttärit ja urheilun totaalinen unohtaminen hetkeksi keskiviikkona. Torstai-aamuna sitten lento Zürichiin, jossa budjetti ja sijainti -syistä olin varannut AirBnb majoituksen noin 1km päässä kisa-alueesta. Tämä oli erittäin fiksu veto ja paikkakin oli hyvin valittu positiivisten palautteiden perusteella. Vuokraisäntä oli mukava ja reilu, sekä huumorintajuinen, joskin salmiakkipääkallosta hän ei pitänyt. :D (Jos joku on tästä majoituksesta kiinnostunut, voin antaa tarkempia tietoja esim. facebook messengerin kautta)
Hintaa majoitukselle tuli 250€, ja kaupasta tehdyt ruokaostokset tekivät myös elämisestä hiukan halvempaa kuin hotellimajoitus (ilman keittiöä). Halvin löytämäni hotelli olisi ollut 540€ neljältä yöltä.

Torstain lento otti voimille, joten kummempaa treeniä en tehnyt. Kuitenkin pyöräilin noin 50min lenkin, jossa tein parin minuutin vetoja. Päälle 1km herkistävä juoksu. Tankkauksen aloitin myös torstaina, söin kolme kertaa isomman aterian ja join pari pullollista Vitargoa, samaa settiä pe ja la, paitsi la ilman vitargoa (vähän urkkajuomaa). Ateria-annokset maltilliset, ei övereitä, yksi ”lämmin” annos enemmän kuin yleensä.

Perjantaina oli lepoa ja kisa-alueella palloilua infotilaisuuksineen. Uintiakin käytiin kokeilemassa Kaisan, Nannan ja kahden Hannun kanssa. Vesi oli lämmintä (21 asteista). Perjantaina aallot olivat aika kovat, mutta sunnuntaille oli kuitenkin paremmat ennustukset. Suomalaisia paikalla oli todella paljon, mikä oli piristävää havaita, siis sekä osallistujia että kannustajia. Paljon vanhoja ja uusia tuttuja, mikä teki kisa-alueella hengailusta ja kisajännityksestä astetta mukavampaa.

Lauantaina alkoi kisafiilis ollakin
jo asianmukainen. Kävin aamupäivällä tekemässä kevyen noin puolituntisen pyöräilyn ja tsekkaamassa heartbreakhillin samaan aikaan kun siellä oli ¼-triathlon kilpailu menossa. Menin paikalle loivempaa reittiä eikä kisareitti siitä vinkkelistä ainakaan näyttänyt pahalta. Tiesin toki, että 175km jälkeen se yli 10% jyrkkyinen lyhytkin mäki tuntuisi helvetilliseltä kovassa helteessä.

Iltapäivällä vietiin sitten pyörä ja kisakassit kisapaikalle. Renkaista ilmat pois ettei ne helteessä räjähdä ja kassit naulakkoon, perussettiä siis. Loppuilta lepoa ja keventelyä sekä auringossa olon välttelyä. Keli oli ollut to-pe samanlainen kuin Suomessa, 20 astetta ja sadekuuroja. Lauantaina oli sitten hellettä 28 astetta ja samanlaista luvattu kisapäivälle. Tiesin, että keli on haastava, haaveilin silti edelleen ennätyksestä ja päätin keskittyä siihen, ettei energiasuunnitelma tällä kertaa mene pieleen.

Ja siitä energiasuunnitelmasta. Olen treeneissä käyttänyt geelejä varsin vähän ja Maximin urheilujuoma on ollut se mikä eniten on maistunut. Lanzaroten kisa oli IM-kisoistani se, jossa tämä puoli on parhaiten sujunut, joten yritin muistella mitä siellä tein. Tosiaan, pääasiassa se meni pelkällä urheilujuomalla, silloin järjestäjän tarjoilulla, jota nyt en kuitenkaan ollut juuri käyttänyt treenikaudella. Otin siis mukaan 4 pulloa urheilujuomaan. 3 pyörään ja 1 special needs bagiin, jonka ottaisin viimeiselle 40km:lle. Lisäksi muutama maximin geelipussukka pyöräilyyn ja juoksuun, varmuuden vuoksi. Rantalan Jaakolta sain hyväksi vinkiksi hellekisaan sen, että pitää viilentää kroppaa kylmällä vedellä aina kun mahdollista, joten sen päätin lisätä taktiikkaani. Toki sitä olen ennenkin tehnyt hellekisoissa, mutta ehkä vähemmässä määrin.

Suolansaantiin taktiikkana oli ottaa apteekista ostettua suolatabletteja noin 1-1½ tunnin välein.
Kofeiinia päätin välttää kokonaan, koska joka kisassa, jossa olin sitä käyttänyt ennen starttia tai kisan alkuvaiheessa, tuli myöhemmässä vaiheessa imeytymisongelmia ja suurta virtsaamistarvetta. En tiedä liittyikö asia kofeiiniin, mutta päätin nyt kokeilla ilman sitä. Vasta viimeisen puolimaratonin aikana sallisin itselleni kolaa ja red bullia, jotka toivat Lanzarotella loppuun lisää boostia.

Kisa-aamu
Sain nukuttua yllättävän hyvin, noin 5 tuntia välillä heräten, mutta silti ihan ok. Edellisinäkin öinä olin saanut nukuttua, joten väsymys ei tulisi olemaan ongelma, kuten se Nizzassa oli. Heräsin tietenkin ennen kellon soittoa noin klo 3 aikoihin, aamupala nassuun ja pikkuhiljaa kisakamoja päälle. Otin kaiken rauhassa ja tarkistin, että kaikki on varmasti mukana. Sitten lähdin kävelemään kisakeskuksen suuntaan, ja olin siellä noin 5:10. Suomen kieltä kuului sieltä sun täältä pilkkopimeältä vaihtoalueelta. Nopeasti sitten muodostimmekin suomalaisten pumppausjonot valonheittimen alle. Tässä vaiheessa laitoin ensiksi tavanomaiset 8.5 baria ilmaa, mutta poistin sitten 1 barin, koska Hannu muistutteli, että lämpimän kelin takia ei kannattaisi laittaa ihan samoja paineita kuin Suomessa. Hyvä vinkki, mistä ei varmasti haittaakaan ollut.

Pikkuhiljaa kamat oli paikoillaan ja lähdin pois alueelta vaihtokassien kanssa. Kello oli tikittänyt lujaa ja se oli jo 6:10, kun 6:30 mennessä piti olla uintiverryttelyt tehtynä. Löysin vaihtovaatepussien paikan helposti, mutta sitten tajusin, että special needs bagit piti viedä ihan T1 -vaihtoalueen alkupäähän. Noniin! Tästäkö se säätö alkoikin? Lähdin talsimaan märkäpuku kokonaan päällä vastavirtaan, ja kuulinkin joltain kaverilta kuittailuja tyyliin ”älä unohda uimalaseja”. :D Ihan hyvä huomautus, rauhoituin, ja katsoin, että ehdin ihan hyvin ilman säätöjäkin. Special needs bagien luovutuspaikalla tapasin Juhanin (Rönnberg) ekan kerran koko reissun aikana. Hänelläkin vaikutti olevan hommat kovin vaiheessa, joten en ollut ainoa säätäjä.

Lopulta kerkesin sitten rannalle noin klo 6:20 ja verryttelyaikaakin oli vielä hyvin. Lähdin rauhassa kokeilemaan ja tein muutaman pikkuvedon. Tuntui tosi jäykälle ja epäilin mahtaako uinti nyt sujua ollenkaan hyvin. Hauskana kuriositeettinä tein havainnon joutsenesta, joka uiskenteli verraavien triathlonistien keskellä eikä välittänyt meistä tuon taivaallista. Ihailin tätä komeaa luontokappaletta hetken ja palasin sitten rannalle, jossa näinkin taas paljon tuttuja.

Uinti
Ryhmityimme usean suomalaisen kanssa samaan lähtökarsinaan, mm. Nokkalan Jussi ja muutama aiemmin tapaamani uusi tuttavuus oli siinä samassa rykelmässä. Pikkuhiljaa startti lähestyi ja pro-urheilijat lähtivät ensin, sitten agegroupilaiset nopeasti valuneessa rolling startissa. Otin paikkani Jussin ja Juhan (Peltoniemi) takana. Piip piip PIIIIP … piip piip PIIIIP … piip piip PIIIIP … ja pian olikin oma vuoroni. Katsoin kun 5s edelläni lähtenyt Jussi sähelsi kunnolla, kompuroi jotain ja meni kävellen pitkän matkaa. Itse painelin juosten ja ajattelin, että mä vedän tän veteenmenon kyllä paremmin, swimrun-kokemuksella! Sitten jalat olivat juuri ehtinyt kastua, kun taiteilin rantakivikossa, kompastuin ja kaaduin vatsalleni veteen. Aloin siitä sitten jo uimaan, vaikka olisi vielä voinut muutaman askeleen juosta syvemmälle. Eli eipä mennyt paljoa paremmin mullakaan se veteen meno. 😃

Otin uintilinjan samaan tyyliin kuin Frankfurtissa siltä puolelta missä poiju oli, mutta täällä reitti oli erilainen sisältäen käännöksiä sekä vasemmalle että oikealle. Nyt ruuhkaa oli myös enemmän, koska lähtöaikavälit olivat tiiviimmät. Näin ollen sain kyllä alussa hyvin rytmistä kiinni, mutta ensimmäisen käännöksen jälkeen huomasin olevani ns. ulkokaarteen puolella ja oikealla puolellani oli paljon uimareita. Suoran linjan uiminen olisi silkkaa mahdottomuutta. Tuntui kuitenkin, että olin koko matkan ajan ns. ohituskaistalla ja kahden oikealle suunnanneen käännöksen jälkeen pitkällä takasuoralla huomasin, että porukka oli vähän ketjuuntunut ja sain korjattua takaisin ”sisälinjalle”. Suuntaaminen oli hiukan hankalaa, koska poijujen väri vaihteli ja osan poijuista sai kiertää kumpaa puolta tahansa. Tällä takasuoralla myöskin aloin tuntea säännöllistä jalkapuolen kutittelua, eli joku toinen beesasi. Hyvä niin, se kertoi siitä, että vauhtini oli varmasti tasainen. Koska vauhtikin tuntui ihan hyvältä, toivoin hänen tietysti olleen suomalainen.

Loppu-uinnin ajan jatkui sama meininki. Navigointi oli haastavaa, mutta uinti tuntui kevyeltä. Odotin noin 1:05 aikaa, mutta osasin varautua heikompaan, koska kiertelyä oli nyt tullut jonkin verran. Ihan samanlaista tikkusuoraa GPS-jälkeä ei siis tästä uinnista tulisi, kuten viime vuonna Frankfurtissa. Lopussa viimeisessä poijussa oli veneilijä ohjaamassa poijun oikealle puolelle ja lopulta sitten päästiin rantautumaankin. Heti kun olin ylhäällä, takanani uinut kiitteli hyvästä peesistä selvällä Suomen kielellä. Kyseinen urheilija oli aiemminkin jo tapaamani Juha, joka siis lähti 5s edelläni. Ajattelin tietysti ensin, että hyvä, se oli joku tuttu ja toisaalta harmittelin, koska navigointini ei ollut täydellistä. Toisaalta aika moni muukin oli todennut olosuhteet haastaviksi ja moni muukin jäi tavoitteestaan. Uinnin aikani oli siis 1:08:13, minuutti tavoitteestani ja neljä ennätyksestä. Ei paha, sanoisinko torjuntavoitoksi olosuhteet huomioon ottaen.

Pyöräily

T1 vaihto meni tällä kertaa ilman suurempia sekoiluja. Muistin jopa aurinkorasvankin, joskin olin saanut jotain tehotököttiä Kaisalta (Paatsola) jo ennen starttiakin. Lisäksi hihalliset trikoot ja kompressiosäärystimet pitivät paljaan pinnan määrän aika olemattomana, joten ehkä aurinkovaurioilta välttyisi sillä kertaa. Anyway, kamat vaihtoon ja uintipussi pois. Tällä kertaa en kussut uidessa, joten pikavisiitti pisuaarilla ennen pyörän hakua. Täällä muuten nuo WC:t oli sijoiteltu erittäin loogisille näkyville paikoille eikä samaa ongelmaa tulisi kuin Nizzassa etten näkisi bajamajoja ollenkaan. Järjestelyt siis näiltäkin osin onnistuivat täydellisesti. Pyörä kantoon ja T1 oli tällä kertaa suht nopeasti suoritettu vessatauosta huolimatta.

Yritin aloittaa pyöräilyn mahdollisimman kevyesti ja siltä se tuntuikin. Kuitenkin syke oli korkeahko, joten himmasin ihan tarkoituksella vähän. Siitä huolimatta vauhti oli noin 32km/h, mutta toki alkumatka oli tasamaata ja tuulta ei ollut yhtään. Tässä piti vauhdin vielä ollakin hyvä. Pari ensimmäistä kymppiä meni aika nopeasti ja ensimmäinen nousu lähestyi. Koko matkan ajan minun ohitseni meni pyöräilijöitä ja välillä kuulin suomen kielisiäkin kannustuksia. Siis jälleen sama juttu, että olin huomattavasti parempi uinnissa kuin pyörän selässä, ei yllätyksiä. Siitäpä yllätyinkin tai siis säikähdin, kun olin pystynyt pelkästään omaan suoritukseeni, niin kuulin kovan pillin vihellyksen ja katsottuani vasemmalle näin moottoripyörän selässä olleen tuomarin, joka kaivoi penalty-varoituslappua taskustaan. Säikähdin ensiksi, kunnes tajusin, että eihän edessäni ollut ketään ja kaikki minut ohittaneet olivat 10 sekunnissa päässeet yli parin kymmenen metrin päähän minusta. Katsoin sitten tarkemmin ja havaitsin, että sakkolappu nousikin jollekin minun takana olleelle. Huhhuh, siis joku oli ihan oikeasti peesannut mua, järjen riemuvoitto: hidas vauhti ja varma penalty? 😃 😃 😃 Tuumailin kuitenkin, että selvästi peesivalvonta otetaan ainakin vakavasti, ja arvostin tietenkin tätä pienestä säikähdyksestä huolimatta.

Pian tämän jälkeen näinkin sitten edessäni liikenneympyrän ja havaitsin reitin kääntyvän kohti ensimmäistä kumpuilevaa mäkiosuutta. Ennen nousua oli juomahuoltopiste, joten päätin ottaa annoksen maxim-geeliä. Jotenkin onnistuin sössimään sen kanssa, koska puolet purnukan sisällöstä pursui käsille ja pyörän päälle. Sain jotain suuhunkin, mutta kädet jäivät tahmaisiksi. 😃 Onneksi sain kuitenkin juomapisteeltä vettä pari pullollista ja käytin sen lähes kokonaan viilentämiseeni. Tässä vaiheessa en vielä ottanut vesipulloa mukaani, kun telineet oli varattu urheilujuomapulloille, mutta suurimman osan geeleistä sain sentään pestyä pois. Huollon jälkeen oli ensimmäinen penaltybox, jossa oli useampi tyyppi rangaistusta kärsimässä. Aition kärkimiehellä oli samanvärinen HelTri-paita kuin minulla. Voi helvetin perse, sehän oli Jussi, saatanan saatana. Noh, tuomaripeli toimii, mutta toivoin samalla, että hän ottaisi sanktion coolisti ettei tulisi pitkää kävelyä. Kun hän sitten hetken päästä ohitti ja kiroili jotain samalla kyseenalaisesta tuomaroinnista niin kehoitin vain rauhoittumaan ja keskittymään.

Ensimmäinen nousu meni aika nopeasti, muutama kilometri ja sen jälkeen loivempaa ja välillä vähän alamäkeäkin. Tämä oli ihan ok pätkää ja pian tuli seuraava juomahuoltopiste, jossa sain sitten lisää viilennystä ja yhden pullon pyöräänkin, kun eka urkkapullo oli ehtinyt tyhjentyä suurin piirtein aikataulussa (40km / 0.75l). Näin ollen sain viilennettyä kehoani vähän useammin kuin vain huoltopisteillä. Keli alkoi muutenkin olla jo tosi kuuma. Alussa oli vähän viileää, mutta nyt kun päivä alkoi kirkastua ja vauhti hidastua niin tuntuikin jo tosi kuumalta. Eli viileä vesi ajoi asiansa.
Ensimmäinen vauhdikkaampi laskuosuuskin meni ja ihan mukavasti. Siinä missä ylämäissä vauhtini oli tosi hidas ja kun kaikki menivät ohitse, niin laskuosuudella sitten siirryin hetkellisesti ohituskaistalle. Harmi, että täällä oli niin lyhyet laskuosuudet, koska profiili sinänsä oli minun mieleeni: Teknistä laskua, mutta ei liian vaikeaa eikä serpentiinilaskuja. Tämän ensimmäisen laskun jälkeen seurasi sitten se pisin ja jyrkin nousuosuus, joka oli minulle aivan myrkkyä. Jyrkimmän nousun päätteeksi tuli vauhdikas lasku, minkä jälkeen nousu jatkui vähän loivempana ja mulla rupesi taas loivemmalla rullaamaan vähän paremmin. Reitti meni junaradan vierestä ja juuri ennen huippua ja juomahuoltopistettä radalla tulikin juna, S16 muistaakseni. Jännästi kiinnitin tällaiseen asiaan huomiota, mutta Zürichin asuinaluetta kiertäneet junat olivat ihan oikeita junia, mutta tämä maaseutujuna näytti enemmänkin kiskobussilta. Ja asiahan liittyy kisaraporttiini siten, että tällaisella eväsretkellä ehtii näitäkin asioita pohtia. 😃

Eväsretkestä puheenollen: Pisimmän nousun huipulla oli tosiaan juomahuoltopiste, jossa myös special needs bagit olivat. Mulla oli hyvin vielä energiaa jäljellä, viilensin kroppaa vedellä ja otin taas yhden pullon mukaani. En näin ollen tarvinnut lisää energiaa vielä. Sen verran pistin silmään, että huoltopiste meni nopeasti ohitse, joten tässä pitäisi toisella kierroksella vähän pysähtyä, jos ottaa oman extrapullon mukaan. Nyt sitten alkoi se pisin ja jyrkin alamäkiosuus. Tämä meni ihan liian nopeasti ohi ja siellä oli vieläpä aeroasennossa ajaminen kielletty, vaikka suurimmalta osin kielto oli omasta mielestäni turhaa. Tietenkin sadekelillä asia olisi ollut eri, mutta nyt mutkat olivat varsin ajettavia jyrkkyydestä huolimatta. Vähän liian varovaisesti ne kuitenkin otin, kun en aina tiennyt mitä mutkan takana on. Toisaalta ehkä hyvä ottaa varovasti niin pysyy kaikki hampaat suussa. 😊

Loppuosa reitistä oli tasamaata ja palattiin samaa tietä, mitä alkumatkasta tultiin. Oikean jalan jalkapöydässä tuntui puristuskipua ja piti löysätä kengän tarrahihnaa, jalka ilmeisesti turvonnut. Vesipullosta laitoin nyt viilennystä myös jalalle, mikä helpotti asiaa. Nyt tuuli oli vähän voimistunut, mutta oli kuitenkin myötäinen takaisin Zürichiin palatessa, ja sitten vastainen kun palattiin kohti kisa-aluetta, sen ohi ja kohti Heartbreak hilliä, viimeistä lyhyttä jyrkkää nousua, joka on täynnä kannustajia. Tietenkin tässä jo tiesin, että toisen kierroksen alku olisi paljon vaikeampi, kun suurin osa siitä flat osuudesta menisi vastatuuleen. Toisaalta toisen kierroksen loppu olisi enemmän myötätuulivoittoinen, näin siis ajattelin. Noh, se reitin viimeinen nousu, todellakin fiilis oli kuin Tour De Francessa ja käytännössä lähes kaikki suomalaiskannustajat olivat tulleet tänne kannustamaan. Useamman kerran kuulin oman nimeni ja se oli aivan mahtavaa. Mäki meni nopeasti eikä ollut niin paha kuin nimi antaisi ymmärtää. Mäen päällä juomahuolto ja siellä perussetit: Ensin vettä niskaan, päähän ja jaloille ja vähän suuhun, ja sitten vielä yksi pullo mukaan. Vanhat pullot jäivät reitille.
Reitti kääntyi vikan mäen jälkeen takaisin kisa-alueelle ja sen ohi kohti toista kierrosta. Voisi kuvitella, että toinen kierros olisi helppo. Mulla oli pysynyt sykkeet kurissa ja voimaakin vielä oli.

Olin ajanut mielestäni järkevästi tasaisilla tehoilla. Siis tehomittaria mulla ei ole, mutta sykkeen ja fiiliksen perusteella olen aika hyvin oppinut tätä tulkitsemaan. Reittihän oli nyt tuttu, ja kun ensimmäinen kierros meni tavoitteessa eli kolmeen tuntiin niin nythän saattoi sitten vaikka vähän kiristämään. Iisibiisi ja paskanmarjat. Se vastatuuli, se lämpötila. Nyt oli keskipäivä ja lämpötila varjossa alkoi olla siellä 27-28 hujakoilla. Sehän on vielä ihan siedettävää, mutta kaikki varmaan ymmärtää, ettei reitillä ole juuri varjopaikkaa, joten todellinen lämpötilahan on tällöin paljon enemmän. Ja se tuuli. Kuten ekan kierroksen lopulla kaavailin, nyt tämä alun flat osuus oli vastatuuleen, ei mikään Lanzaroten tuuli, mutta vittumainen se siitä huolimatta oli. Kun ekalla kierroksella vauhti oli 32-33km/h, niin nyt se oli 28-29km/h. Syke ja fiilis oli sama, joten pakko pitää sama tempo eikä lisätä vauhtia yhtään, mikä oli toki oikein tehty. Loogisesti toki ajattelin edelleen, että se tuulihan on sitten ihan lopussa onneksi myötäinen, vaikka muistelin katsoneeni säätiedotuksesta, että iltapäivällä tuulisi toiseen suuntaan.

Tällä kertaa alun tasamaaosuus tuntui edistyvän erittäin hitaasti ja vihdoin sitten tulikin se liikenneympyrä. Tuuli helpotti ja alkoi ylämäki. Jostain syystä vähän helpottui fiiliskin, mutta ylämäki tuntui siitä huolimatta raskaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella. Niin ja keli oli vielä entistäkin kuumempi ja jos ekalla kierrokset ajoin juomahuoltopisteet nopeasti läpi niin nyt hiljensin voimakkaasti, että sain mahdollisimman paljon viilennystä kehoon ja vesipulloja matkalle. 120km kohdalla mulla oli kaksi urkkajuomapulloa mennyt ja viimeinen aloitettu. Olin siis energioiden osalta aikataulussa. Muutenkin kaikki nesteet ja energiat tuntuivat tällä kertaan imeytyvän. Nyt 120km kohdilla tosin alkoi tuntua pientä paskahätää ja ajattelin mennä 130km kohdilla käymään vessassa. En kuitenkaan nähnyt sitä vessaa, joten pitstop siirtyi seuraavalle huoltopisteelle pitkän ylämäen jälkeen. Hätä ei ollut suuri, joten kestin sen kyllä.

Se pitkä ylämäki meni myös hitaammin, mutta niin meni monella muullakin eikä enää kovin moni ohitellut. Sattuneesta syystä tämä myös tuntui pidemmältä kuin edellisellä kierroksella ja nousujen välissä ollut lyhyt lasku tuntui vieläkin lyhyemmältä. Jälkimmäisen nousun vieressä ollut junarata oli pidentynyt ja siinä liikkunut juna ei enää herättänyt samanlaista mielenkiintoa. Onneksi vettä oli edelliseltä juomapisteeltä vielä jäljellä niin sain sillä viilennettyä itseäni vähän väliä. Vihdoin tuli myös mäen huippu juomapisteineen. Nyt pysähdyin ottamaan viimeisen energiapulloni special needs bagistä ja otin samalla neljännen suolatabletin, joita olin ottanut kyllä tasaisin väliajoin. Juomapöytien jälkeen oli vessa ja pysähdyin vielä siellä tarpeillani. Ihan normaali asiointi, ei ripulia tai muuta erikoista. Vatsakin oli noin muutoin ihan ok ja energiat tuntuivat pysyvän sisällä. Hyvä juttu! Samalla tuli pieni lepo ennen viimeistä pitkää laskua, jossa tuli sitten päivän huippunopeus 70km/h. Kovempaakin olisi päässyt, jos olisi polkenut kovaa ne alamäet, mutta sehän nyt ei tällaisessa kisassa olisi ollut järkevää.

Jälleen pian olin taas tasamaalla ja odotin innolla sitä lopun myötätuulta. Piti ihan miettiä, että käännyinhän varmasti oikeaan suuntaan, koska nyt tuuli posotti jälleen vastapalloon. Tarkistin vielä jostain lipuista, että näin todella oli tapahtunut. Tuuli oli kääntynyt sääennustusten mukaisesti täysin päinvastaiseksi kuin puolitoistatuntia aiemmin ja jouduin ajamaan jälleen vastatuuleen. Hohhoijaa! Jotenkin tämä nyt meni sisulla, mutta aikaa oli mennyt toisella kiepillä huomattavasti kauemmin kuin ensimmäisellä. Laskeskelin, että lähemmäs kuutta ja puolta tuntia tulisi menemään, eli puolisen tuntia tavoitetta hitaammin. Vähän nyt kyllä tuntui jaloissakin eikä virtaa riittänyt heartbreak nousuun yhtä paljoa kuin ekalla kierroksella. Yleisöäkin oli siellä nyt vähemmän, koska olivat tietty siirtyneet jo juoksureitin varrelle. Joitakin sinnikkäitä katsojia siellä kuitenkin vielä oli, myös suomalaisia. Noh, tämä taas nopeasti ohi ja viimeinen huoltopiste oli nopeasti läpiajettu. Äkkiä vaan läpi ja kylmää vettä niskaan. Viimeinen vitonen ja sitten 180km oli purkissa. Aika 6:31:03, reitti ja keli verottivat, mutta tämä oli varmasti oman kunnon mukainen suoritus. Ei loppujen lopuksi suurta valittamista.

Juoksu

Pois pyörän selästä ja vaihtoalueelle. T2 vaihto meni myös ilman isompia kommelluksia. Pyörä telineeseen ja nopea bajamaja pysähdys ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaihtopussi mukaan ja vaihtoteltalle. Laitoin lippiksen päähän, ja Oakleyt sen päälle otsalle, tai niin oli tarkoitus. Juoksukengät jalkaan ja ah kun tuntui hyvälle päästä kireistä pyöräilykengistä eroon. Jalkapöydän kipukaan ei onneksi enää tuntunut. Lähdin sitten juoksemaan ja kuulin heti loistavaa kannustusta suomalaisyleisöltä. Mahtava fiilis. Siinä tiimellyksessä laitoin suolatabletteja ja geeliä taskuun ja jotenkin jossain vaiheessa onnistuin hukkaamaan ne hemmetin Oakleyt. Mielestäni laitoin ne otsalleni, vai olisikohan ne pudonnut siinä, kun lähdin. Tai ehkä jätin ne kuitenkin penkille? Onneksi ne olivat jo vanhat ja kuluneet aurinkolasit, joten menetys ei ollut suuri. Lippa kuitenkin riitti joten päätin keskittyä juoksuun. Tajusin jo varhaisessa vaiheessa, että tästä tulee pitkä juoksu. Vauhti oli heti alkuunsa 6:15-6:30 tasoa, kun se jokaisena aiempana kertana on ollut 5:30 tasoa tai kovempaa. Nyt vain etureisissä tuntui kunnolla eikä kovempaa päässyt. Toisaalta se vauhti tuntui hyvältä, juuri sellaiselta, että jaksaisin sitä hyvin pitkäänkin. Päätin nyt siis juosta sillä vauhdilla mikä tuntuu hyvältä ja katsoa sitten lopuksi mihin se riittää. Ja jos on varaa kiristää niin kiristetään.

Jo ensimmäisellä huoltopisteellä havaitsin ilokseni, että tarjoilut olivat priimaluokkaa. Suolatikkuja, suolapähkinöitä, sipsejä sekä appelsiinia ja banaania. Niitä mä otin heti alusta asti urheilujuoman ja veden lisäksi. Ne ovat aiemmin toimineet, joten niissä pysytään ja tämän hyvän tarjoilun ansiosta päätin heittää omat suolatabletit ja geelipussin kokonaan roskikseen (varasuolat ja geelit olivat juoksun special needs bagissä, jos olisi tullut tarve). Geelit ja patukat eivät maistuneet, joten jätin ne pöydälle. Mahtavana juttuna joka pisteellä oli sieniä, joilla sai viilennettyä kylmää vettä päälleen. Muutamalla paikalla oli myös jääpaloja, jotka tuntuivat hyvältä, koska keli oli edelleen todella kuuma. Missään vaiheessa kuumuus ei kuitenkaan tuntunut haittaavan juoksua, vaikka rankkaa oli toki noin muuten. Huoltopisteitä oli etenkin reitin alkupäässä tosi usein, 1-1.5km välein. Tuumin jo hyvissä ajoin, että välillä pitää juosta läpi ja ottaa vain viilennystä ja suuhun se mitä saa kiinni, koska muuten homma menisi pelkäksi syömiseksi.

Kun ensimmäinen kierros oli taaperrettu samalla vauhdilla eikä tuntunut meno paranevan niin totesinkin, että ihan hyvin tässä nyt voi vähän nautiskella ja siemailla tarjoiluja kokorahan edestä. Mukavasti kuitenkin motivaatioa vauhdinpitoon antoivat lukuisat muut suomalaiset, sekä katsomossa että reitillä. Etenkin Kaisa ja Nanna, jotka tulivat vähän matkan päässä perässä, sekä myöhemmässä vaiheessa pari kierrosta perästä hiukan kovempaa tullut Minna (Pylkäs) ja samalla kierroksella juossut Petri (Nyman). Hyvin tsempattiin toinen toisiamme ja samalla tuli vähän tarkkailtua omaakin vauhtia, että kuinkahan paljon kovempaa muut tulivat. Vauhdinjaot vaihtelivat sen verran, että vähän sijoituksiakin vaihdeltiin ja välillä joku taas jäi enemmän.

Juoksun puolivälin kohdilla tuumailin, että voisi käydä taas tyhjennyksellä, kun täällä oli kusilaareja tosi hyvä määrä. Se oli nopea toimitus ja auttoi ainakin hetkellisesti vähän kiristämään vauhtia, kun kolmas kierros alkoi. Tässä vaiheessa itseasiassa Nanna oli juuri saamassa kiinni, kun hänellä tuli vähän isompia vaikeuksia ja jäi taas vähän lisää. Tietenkään en kavereiden kanssa sinänsä kilpaillut, eri sarjoissakin oltiin, mutta on se toisaalta hyvää vertailukohtaa ja tuli tsempattua sekä itseään että muita. Kuitenkin tärkein asia mielessäni oli koko ajan se, että nyt hemmetti pidetään hauskaa. Olin koko juoksun ajan iloisella tuulella, enkä jaksanut stressata siitä, että vauhti ei ollut ihan parhaiden päivieni mukaista. Mulla oli hyvä fiilis ja juomapisteillä oli hyvät tarjoilut, nautin niistä. Erityisesti kahdella viimeisellä kierroksella nautintoa lisäsi red bull -juomapiste 4km kohdilla (10,5km kierroksesta). Olin nimittäin sallinut itselleni kofeiinin vasta vikalla puolimaratonilla ja red bullin mausta nyt vaan pidän. Otin sitä sitten parikin mukillista ja vielä kokista päälle. En tiedä auttoiko se, mutta maistui hyvältä ja sitä kautta toi lisää virtaa. 😊

Toisen kierroksen lopussa olin huomannut, että sykemittarin kellosta alkoi akku olla loppumaan päin. En ollut varma kestääkö se loppuun asti, mutta kyselin tutuilta josko jollain katsomossa olisi antaa Garmin lainaksi, ei ollut. Muistin, että olin itse lainannut kaverille Garminiani 2013 Köpiksen Ironmanissa, jossa olin katsojana ja siitä sain idean tälle tiedustelulle. Hiffasin kuitenkin, että jos kelloja oli niin merkki oli Suunto, joten lopetin kyselyn samantien. Toisen kierroksen puolivälissä kuitenkin pysäytin kellon, kun ajattelin, että jos akku loppuu, niin menettäisin koko suorituksen datat. Sitten käynnistin juoksuajanoton uudestaan ja menetin ajanoton koko suorituksestani enkä ollut enää siitä tarkasti kartalla. Ehkä ihan hyvä, koska olin jo tajunnut, etten tule saamaan ennätystä enkä edes 12 tunnin alitusta, joten fiiliksellä ja jaksamisen mukaan menisi kuitenkin loppu. Yleisössä kannustaneelle Juhalle (Hietamäki) kuitenkin heitin, että kiristän vauhtia akkukeston takia, mutta tietenkin se oli vain puolitotuus. Tavallaan teinkin niin, mutta tavallaan en kun juoksin juuri sitä vauhtia mitä jaksoin.

Aika lailla samalla kaavalla meni juoksu loppuun asti. Välillä juoksin kovempaa, välillä hiljempaa ja neljäs kierros oli huomattavasti hitaampi kuin kolme ensimmäistä. Ei ollut mitään varsinaista ongelmaa, mutta reisissä vaan tuntui ja ei päässyt kovempaa. Fiilis oli kuitenkin hyvä ja jälkeenpäin sainkin hyvää palautetta positiivisesta ilmeestäni, olin kuulemma iloisin juoksija koko kisassa, jos nyt oikein muistan Juhan analyysin katsomosta. Hyvä juttu, se nyt oli vähän tarkoituksenikin. Juoksureitin lopussa saatiin aina hiuspompula ranteeseen sen merkiksi, monennellako kierroksella oli. Viimeisellä kierroksella tuntuikin erityisen hyvältä saada se pompula ja otinkin sen ilolla vastaan. Virittelin loppukiriä ja ilo oli ylimmillään. Kuudes kerta, hemmetti kuudennen kerran kuudesta yrityksestä vedän tämän taas maaliin. Huhhuh! Saavuin stadionin eteen ja otin yleisön, nostin käsiä ja sain vastaukseksi hillitöntä kannustusta ja suomalaisten äänet kuuluivat tietysti voimakkaasti. Maalisuoralla juoksin hyvää vauhtia ja loppuun tein jälleen sen perinteisen ”homohypyn”, Michael Schumacherin tyyliin. Tällä kertaa suoritukseni riitti ihan viralliseen kisakoosteeseen asti:




Juoksun aika: 04:51:47

Kokonaisaika: 12:41:33

Jälkitunnelmat

Tämä oli kuudesta Ironman -kisastani neljänneksi paras noin ajallisesti. Klagenfurtissa ja Frankfurtissa oli hyvä aika, alle 12 molemmissa (11:28 ja 11:53). Köpiksessä samaa luokkaa kuin nyt (12:39), mutta siellä tietty oli helpompi reitti ja keli. Lanzarote ja Nizza olivat tietenkin omaa luokkaansa pyöräreitin rankkuuden suhteen, joten niiden kokonaisajat ovat ihan omassa kategoriassaan.

Itse kisasta jäi siis kaikin puolin hyvä fiilis. Kisa oli todellakin hyvin järjestetty eikä mulla jäänyt tästä mitään moitittavaa. Erityisenä plussana on kisa-alueen tiiviys. Kaikki olivat samassa paikassa: uintistartti, T1, T2 ja maali. Juoksussakin joka kierroksen lopetus mentiin stadionin läpi, joten sai siinä aina hurjat kannustukset uudelle kierrokselle. Vapaaehtoisetkin olivat avuliaita ja homma toimi järjestelyjenkin osalta huikean hyvin. Siis, jos snadisti rankempi reitti ei haittaa, niin suosittelen kyllä tätä kisaa ehdottomasti. Yleensä Zürichin kisaan ei ole niin kova kiirekään ilmoittautua, koska se ei lukeudu suosituimpiin kisoihin. Tänä vuonna täällä oli kova suomalaispanos ja lippu korkealla, toivottavasti on myös jatkossa.

Omaan suoritukseenikin olen tyytyväinen. Aika oli mitä oli, mutta omasta mielestäni se on nykykunnon mukainen tulos tällä reitillä. Päätavoitteeni täyttyi, sillä onnistuin nesteytyksessä ja energioiden nauttimisissa erittäin hyvin. Vatsa ei hölskynyt kertaakaan, energiat imeytyivät, eikä juoksu mennyt bajamajalta toiselle köpöttelyksi. Luonnollisia tarpeita tuli toki muutaman kerran, mutta se nyt vaan on luonnollista yli 12 tunnin suorituksessa.

Tulevaisuus

Kuten alustuksessa vähän vihjasinkin, jatkossa(kin) elämäntilanteeni muuttuu entisestään ja pitää ottaa pieni hengähdystauko siihen millä tavalla harrastukseni jatkuvat. Meidän perheeseen siis tulee loppuvuodessa perheenlisäystä, kun irongirl tupsahtaa maailmaan ja tekee irondadin entistäkin onnellisemmaksi. Ilman tätäkin pieni aikalisä olisi ollut paikallaan, koska aika paljon tällainen kisa vaatii myös henkiseltä puolelta ja mä nyt kuitenkin liikun ensisijaisesti pitääkseni olon hyvänä sekä siksi kun nautin ulkoilmaliikunnasta.

Samalla tässä välivuoden aikana on aikaa pohtia valmennuskuvioitakin. Nyt menee vähintään yksi kausi ilman valmentajaa, ja sitten katsotaan mikä on tarve jatkossa. Tällä hetkellä fiilis on sellainen, että ehkä tämä ryhmävalmennus on nähty ja se ei taida toimia minulla nykyisessä elämäntilanteessa, jossa aika on kortilla (ennätyskin on ajalta, jolloin treenasin ilman kausivalmennusta). Vaihtoehtona on lähinnä täysin valmiit nettitreeniohjelmat, jotka kootaan ihan itse tai sitten yksilövalmennus. Jälkimmäinen ei tunnu hintansa takia järkevältä vaihtoehdolta. Usein siinä on myös vaatimuksena se, että pystyy aikatauluttamaan viikon etukäteen. Sitä en taida pystyä tekemään, enkä oikeastaan halua. Olen enemmänkin päivä kerrallaan ihminen ja mitä vähemmän sovittuja aikatauluja on niin sen parempi.

Tuo netin valmisohjelmien noudattaminenkin on vähän niin ja näin. Koska en tule ikinä kilpailemaan oikeasti kovista sijoituksista, niin tuntuu absurdilta miksi mun pitäisi tehdä treenejä joista en nauti pätkääkään (traineritreenit, wattimittarin tuijottaminen yms.). Todennäköisimmin ohjelmani muodostuu siitä, että käyn tietyn määrän tekemässä erilaisia harrastuksia ja fiiliksen mukaan eri vauhteja jne. Ja talvella hiihdän aina kun on mahdollista. Siis käytännössä ilman ennakkosuunnittelua. Se on toiminut ennenkin ja saa toimia jatkossakin. Tosin uintitreeneihin aion jatkossakin ottaa valmiiksi kirjoitettuja ohjelmia, jotta saan siihen motivaation pidettyä.

Nyt siis ainakin tuleva kausi mennään fiiliksellä ja sen mukaan mitä uudet kuviot elämässä sallivat. Tulen ottamaan myös kaiken irti siitä, että voi tehdä mitä huvittaa, vaikkei olisi jonkun treeniohjelman mukaan ihan fiksua. Niin tai jos ei huvita/jaksa, niin sitten en tee mitään, enkä ota asiasta stressiä. Ensi vuonna minulla on yksi kilpailu, johon olen ilmoittautunut: Ironman 70.3 Lahti. Sen vedän ja siihen satsaan sen mitä kykenen, mutten ota siitä mitään paineita. Se mennään samalla ilolla ja hyvällä fiiliksellä kuin Sveitsin kisa tänä vuonna.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Seuraavan IM kisaraportin julkaisupäivä onkin sitten tyystin tuntematon, mutta kyllä se tulee.
IronHippo koki julman kohtalon, mutta tarina jatkuu, joskus. :) 

.