tiistai 8. elokuuta 2017

Ironman Switzerland – kisaraportti

Ironman Switzerland  – Parhaiten järjestetty?

Kuten aiemmissakin Ironman kisoissani, myös tällä kertaa ilmoittautumiseen oli jokin koukku, jotain mikä tekee ko. kisasta ainutlaatuisen. Lanzarote ja Nizza olivat rankimpia, Klagenfurt nopein ja Frankfurt kovatasoisin. Zürichin kilpailun järjestelyistä olin kuullut positiivista palautetta, lisäksi tietenkin kiinnosti tällainen vuoristoisen ja tasamaakisan välimuoto. Näin lyhyesti voisinkin sanoa, että huhut järjestelyjen laadusta pitävät paikkansa. Jopa peesivalvonta toimi täällä erinomaisesti ainakin omasta näkökulmastani.

Asiaan. Taas kerran siis tuli vedettyä Ironman, eli täysmatkan triathlon, eli 3.8km uinti, 180km pyöräily ja 42.2km juoksua. Kuudennen kerran kun tämän on tällainen nörtti tehnyt, ei matkat enää tunnu niin hurjalta kuin silloin lajin harrastamista aloitellessani 9 ½ vuotta sitten.
Tällä kertaa tausta oli sellainen, että tarkoitus oli panostaa vähemmän uintiin ja käyttää siitä jäänyt aika pyöräilyyn ja juoksuun, koska uinti on hyvällä mallillaan eikä pieni hidastuminen olisi katastrofi. Tästä suunnitelmasta toteutui kuitenkin vain uintimäärien vähentäminen. Yksinkertaisesti muuttunut elämäntilanne on tuonut elämään muitakin asioita ja sitä on huomannut mitkä asiat ovat ihan oikeasti tärkeitä ja kiinnostavia. Liikunnalliset harrastukset nykyään tukevat sitä muuta elämää, kun ne aiemmin olivat se muu elämä.

Talvi ja kevätkaudella kärsinkin hurjasta motivaation puutteesta, enkä halunnut tehdä treenejä, jotka eivät kiinnostaneet. Halusin (ja haluan edelleen) palata enemmän fiiliksen mukaiseen liikunnan harrastamiseen, mutta valmennusohjelman kanssa se ei oikein kuitenkaan toiminut. Useampia kertoja olisin halunnut mennä esim. Nuuksioon ihan vaan kävelyhölkkäämään raikkaaseen luontoon, mutta sitten joku ”tärkeä treeni” olisi jäänyt tekemättä. Treenejä jäi kuitenkin joka tapauksessa välistä, mutta tilalle tuli vain pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Ne tärkeät treenitkin menivät välillä plörinäksi joskus ihan aiheesta (selkäkivut) ja joskus ihan vaan mielenkiinnon puutteen takia. En enää pitänyt kirjaa kuinka monta tuntia tuli treenattua viikossa tai kuukaudessa, se jäi pikkuhiljaa alkukevään aikana.

Motivaatio-ongelmat näkyivät myös siinä, että keväällä harkitsin vakavasti koko kisan osallistumisen perumista ja triathlon-pyöräni myyntiä. Pyörän myyntiaikeisiin vaikutti tosin myös syksyllä todettu välilevyn pullistuma, joka teki aero-asennossa ajamisesta astetta epämiellyttävämpää. Päätin kuitenkin osallistua, ja kun ei ollut hyvää vaihtoehtoa kisapyörälle niin peruin myös pyörän myynnin viimehetkillä, suututtaen ostajaehdokkaan, jonka kanssa myynnistä olimme jo ehtineet sopia. Kauden edetessä pidemmälle, osasin jo hyväksyä sen etten tule pääsemään kovin hurjaan kuntoon, joten päätin tehdä vaan sen mitä pystyn, sekä treeneissä että itse kisassakin. Päätavoitteeksi muodostui ajan sijaan hyvällä fiiliksellä tekeminen sekä nesteytyksessä ja energian saannissa onnistuminen. Eli en halunnut enää kokea sitä, että mikään ei imeydy, vatsa hölskyy, ja juoksu on bajamajalta toiselle köpöttelyä.

Kisan lähestyessä luonnollisesti fiiliskin parani ja alkoi miettiä sitä aikaakin. 12 tunnin alitus muodostui tavoitteeksi, ja pari päivää ennen kisaa mietin jopa ennätystä (11:28). Kuitenkin kokoajan pidin päätavoitteen mielessäni ja päätin, etten nyrpistele naamaani, en ole pettynyt ja nautin jokaisesta minuutista ja sekunnista, jonka reitillä vietän. Eihän olisi kiva käyttää niin paljon aikaa ja rahaa siihen että nyrpistelisi sitten jostain asiasta. Nizzassa näin vähän kävi, mutta sekin oli ikävää, ei kiitos.

Kisaviikko

Kisaviikon valmistelut menivät hyvin. Kevyt parin tunnin pyöräily maanantaina, hieronta tiistaina, puolison synttärit ja urheilun totaalinen unohtaminen hetkeksi keskiviikkona. Torstai-aamuna sitten lento Zürichiin, jossa budjetti ja sijainti -syistä olin varannut AirBnb majoituksen noin 1km päässä kisa-alueesta. Tämä oli erittäin fiksu veto ja paikkakin oli hyvin valittu positiivisten palautteiden perusteella. Vuokraisäntä oli mukava ja reilu, sekä huumorintajuinen, joskin salmiakkipääkallosta hän ei pitänyt. :D (Jos joku on tästä majoituksesta kiinnostunut, voin antaa tarkempia tietoja esim. facebook messengerin kautta)
Hintaa majoitukselle tuli 250€, ja kaupasta tehdyt ruokaostokset tekivät myös elämisestä hiukan halvempaa kuin hotellimajoitus (ilman keittiöä). Halvin löytämäni hotelli olisi ollut 540€ neljältä yöltä.

Torstain lento otti voimille, joten kummempaa treeniä en tehnyt. Kuitenkin pyöräilin noin 50min lenkin, jossa tein parin minuutin vetoja. Päälle 1km herkistävä juoksu. Tankkauksen aloitin myös torstaina, söin kolme kertaa isomman aterian ja join pari pullollista Vitargoa, samaa settiä pe ja la, paitsi la ilman vitargoa (vähän urkkajuomaa). Ateria-annokset maltilliset, ei övereitä, yksi ”lämmin” annos enemmän kuin yleensä.

Perjantaina oli lepoa ja kisa-alueella palloilua infotilaisuuksineen. Uintiakin käytiin kokeilemassa Kaisan, Nannan ja kahden Hannun kanssa. Vesi oli lämmintä (21 asteista). Perjantaina aallot olivat aika kovat, mutta sunnuntaille oli kuitenkin paremmat ennustukset. Suomalaisia paikalla oli todella paljon, mikä oli piristävää havaita, siis sekä osallistujia että kannustajia. Paljon vanhoja ja uusia tuttuja, mikä teki kisa-alueella hengailusta ja kisajännityksestä astetta mukavampaa.

Lauantaina alkoi kisafiilis ollakin
jo asianmukainen. Kävin aamupäivällä tekemässä kevyen noin puolituntisen pyöräilyn ja tsekkaamassa heartbreakhillin samaan aikaan kun siellä oli ¼-triathlon kilpailu menossa. Menin paikalle loivempaa reittiä eikä kisareitti siitä vinkkelistä ainakaan näyttänyt pahalta. Tiesin toki, että 175km jälkeen se yli 10% jyrkkyinen lyhytkin mäki tuntuisi helvetilliseltä kovassa helteessä.

Iltapäivällä vietiin sitten pyörä ja kisakassit kisapaikalle. Renkaista ilmat pois ettei ne helteessä räjähdä ja kassit naulakkoon, perussettiä siis. Loppuilta lepoa ja keventelyä sekä auringossa olon välttelyä. Keli oli ollut to-pe samanlainen kuin Suomessa, 20 astetta ja sadekuuroja. Lauantaina oli sitten hellettä 28 astetta ja samanlaista luvattu kisapäivälle. Tiesin, että keli on haastava, haaveilin silti edelleen ennätyksestä ja päätin keskittyä siihen, ettei energiasuunnitelma tällä kertaa mene pieleen.

Ja siitä energiasuunnitelmasta. Olen treeneissä käyttänyt geelejä varsin vähän ja Maximin urheilujuoma on ollut se mikä eniten on maistunut. Lanzaroten kisa oli IM-kisoistani se, jossa tämä puoli on parhaiten sujunut, joten yritin muistella mitä siellä tein. Tosiaan, pääasiassa se meni pelkällä urheilujuomalla, silloin järjestäjän tarjoilulla, jota nyt en kuitenkaan ollut juuri käyttänyt treenikaudella. Otin siis mukaan 4 pulloa urheilujuomaan. 3 pyörään ja 1 special needs bagiin, jonka ottaisin viimeiselle 40km:lle. Lisäksi muutama maximin geelipussukka pyöräilyyn ja juoksuun, varmuuden vuoksi. Rantalan Jaakolta sain hyväksi vinkiksi hellekisaan sen, että pitää viilentää kroppaa kylmällä vedellä aina kun mahdollista, joten sen päätin lisätä taktiikkaani. Toki sitä olen ennenkin tehnyt hellekisoissa, mutta ehkä vähemmässä määrin.

Suolansaantiin taktiikkana oli ottaa apteekista ostettua suolatabletteja noin 1-1½ tunnin välein.
Kofeiinia päätin välttää kokonaan, koska joka kisassa, jossa olin sitä käyttänyt ennen starttia tai kisan alkuvaiheessa, tuli myöhemmässä vaiheessa imeytymisongelmia ja suurta virtsaamistarvetta. En tiedä liittyikö asia kofeiiniin, mutta päätin nyt kokeilla ilman sitä. Vasta viimeisen puolimaratonin aikana sallisin itselleni kolaa ja red bullia, jotka toivat Lanzarotella loppuun lisää boostia.

Kisa-aamu
Sain nukuttua yllättävän hyvin, noin 5 tuntia välillä heräten, mutta silti ihan ok. Edellisinäkin öinä olin saanut nukuttua, joten väsymys ei tulisi olemaan ongelma, kuten se Nizzassa oli. Heräsin tietenkin ennen kellon soittoa noin klo 3 aikoihin, aamupala nassuun ja pikkuhiljaa kisakamoja päälle. Otin kaiken rauhassa ja tarkistin, että kaikki on varmasti mukana. Sitten lähdin kävelemään kisakeskuksen suuntaan, ja olin siellä noin 5:10. Suomen kieltä kuului sieltä sun täältä pilkkopimeältä vaihtoalueelta. Nopeasti sitten muodostimmekin suomalaisten pumppausjonot valonheittimen alle. Tässä vaiheessa laitoin ensiksi tavanomaiset 8.5 baria ilmaa, mutta poistin sitten 1 barin, koska Hannu muistutteli, että lämpimän kelin takia ei kannattaisi laittaa ihan samoja paineita kuin Suomessa. Hyvä vinkki, mistä ei varmasti haittaakaan ollut.

Pikkuhiljaa kamat oli paikoillaan ja lähdin pois alueelta vaihtokassien kanssa. Kello oli tikittänyt lujaa ja se oli jo 6:10, kun 6:30 mennessä piti olla uintiverryttelyt tehtynä. Löysin vaihtovaatepussien paikan helposti, mutta sitten tajusin, että special needs bagit piti viedä ihan T1 -vaihtoalueen alkupäähän. Noniin! Tästäkö se säätö alkoikin? Lähdin talsimaan märkäpuku kokonaan päällä vastavirtaan, ja kuulinkin joltain kaverilta kuittailuja tyyliin ”älä unohda uimalaseja”. :D Ihan hyvä huomautus, rauhoituin, ja katsoin, että ehdin ihan hyvin ilman säätöjäkin. Special needs bagien luovutuspaikalla tapasin Juhanin (Rönnberg) ekan kerran koko reissun aikana. Hänelläkin vaikutti olevan hommat kovin vaiheessa, joten en ollut ainoa säätäjä.

Lopulta kerkesin sitten rannalle noin klo 6:20 ja verryttelyaikaakin oli vielä hyvin. Lähdin rauhassa kokeilemaan ja tein muutaman pikkuvedon. Tuntui tosi jäykälle ja epäilin mahtaako uinti nyt sujua ollenkaan hyvin. Hauskana kuriositeettinä tein havainnon joutsenesta, joka uiskenteli verraavien triathlonistien keskellä eikä välittänyt meistä tuon taivaallista. Ihailin tätä komeaa luontokappaletta hetken ja palasin sitten rannalle, jossa näinkin taas paljon tuttuja.

Uinti
Ryhmityimme usean suomalaisen kanssa samaan lähtökarsinaan, mm. Nokkalan Jussi ja muutama aiemmin tapaamani uusi tuttavuus oli siinä samassa rykelmässä. Pikkuhiljaa startti lähestyi ja pro-urheilijat lähtivät ensin, sitten agegroupilaiset nopeasti valuneessa rolling startissa. Otin paikkani Jussin ja Juhan (Peltoniemi) takana. Piip piip PIIIIP … piip piip PIIIIP … piip piip PIIIIP … ja pian olikin oma vuoroni. Katsoin kun 5s edelläni lähtenyt Jussi sähelsi kunnolla, kompuroi jotain ja meni kävellen pitkän matkaa. Itse painelin juosten ja ajattelin, että mä vedän tän veteenmenon kyllä paremmin, swimrun-kokemuksella! Sitten jalat olivat juuri ehtinyt kastua, kun taiteilin rantakivikossa, kompastuin ja kaaduin vatsalleni veteen. Aloin siitä sitten jo uimaan, vaikka olisi vielä voinut muutaman askeleen juosta syvemmälle. Eli eipä mennyt paljoa paremmin mullakaan se veteen meno. 😃

Otin uintilinjan samaan tyyliin kuin Frankfurtissa siltä puolelta missä poiju oli, mutta täällä reitti oli erilainen sisältäen käännöksiä sekä vasemmalle että oikealle. Nyt ruuhkaa oli myös enemmän, koska lähtöaikavälit olivat tiiviimmät. Näin ollen sain kyllä alussa hyvin rytmistä kiinni, mutta ensimmäisen käännöksen jälkeen huomasin olevani ns. ulkokaarteen puolella ja oikealla puolellani oli paljon uimareita. Suoran linjan uiminen olisi silkkaa mahdottomuutta. Tuntui kuitenkin, että olin koko matkan ajan ns. ohituskaistalla ja kahden oikealle suunnanneen käännöksen jälkeen pitkällä takasuoralla huomasin, että porukka oli vähän ketjuuntunut ja sain korjattua takaisin ”sisälinjalle”. Suuntaaminen oli hiukan hankalaa, koska poijujen väri vaihteli ja osan poijuista sai kiertää kumpaa puolta tahansa. Tällä takasuoralla myöskin aloin tuntea säännöllistä jalkapuolen kutittelua, eli joku toinen beesasi. Hyvä niin, se kertoi siitä, että vauhtini oli varmasti tasainen. Koska vauhtikin tuntui ihan hyvältä, toivoin hänen tietysti olleen suomalainen.

Loppu-uinnin ajan jatkui sama meininki. Navigointi oli haastavaa, mutta uinti tuntui kevyeltä. Odotin noin 1:05 aikaa, mutta osasin varautua heikompaan, koska kiertelyä oli nyt tullut jonkin verran. Ihan samanlaista tikkusuoraa GPS-jälkeä ei siis tästä uinnista tulisi, kuten viime vuonna Frankfurtissa. Lopussa viimeisessä poijussa oli veneilijä ohjaamassa poijun oikealle puolelle ja lopulta sitten päästiin rantautumaankin. Heti kun olin ylhäällä, takanani uinut kiitteli hyvästä peesistä selvällä Suomen kielellä. Kyseinen urheilija oli aiemminkin jo tapaamani Juha, joka siis lähti 5s edelläni. Ajattelin tietysti ensin, että hyvä, se oli joku tuttu ja toisaalta harmittelin, koska navigointini ei ollut täydellistä. Toisaalta aika moni muukin oli todennut olosuhteet haastaviksi ja moni muukin jäi tavoitteestaan. Uinnin aikani oli siis 1:08:13, minuutti tavoitteestani ja neljä ennätyksestä. Ei paha, sanoisinko torjuntavoitoksi olosuhteet huomioon ottaen.

Pyöräily

T1 vaihto meni tällä kertaa ilman suurempia sekoiluja. Muistin jopa aurinkorasvankin, joskin olin saanut jotain tehotököttiä Kaisalta (Paatsola) jo ennen starttiakin. Lisäksi hihalliset trikoot ja kompressiosäärystimet pitivät paljaan pinnan määrän aika olemattomana, joten ehkä aurinkovaurioilta välttyisi sillä kertaa. Anyway, kamat vaihtoon ja uintipussi pois. Tällä kertaa en kussut uidessa, joten pikavisiitti pisuaarilla ennen pyörän hakua. Täällä muuten nuo WC:t oli sijoiteltu erittäin loogisille näkyville paikoille eikä samaa ongelmaa tulisi kuin Nizzassa etten näkisi bajamajoja ollenkaan. Järjestelyt siis näiltäkin osin onnistuivat täydellisesti. Pyörä kantoon ja T1 oli tällä kertaa suht nopeasti suoritettu vessatauosta huolimatta.

Yritin aloittaa pyöräilyn mahdollisimman kevyesti ja siltä se tuntuikin. Kuitenkin syke oli korkeahko, joten himmasin ihan tarkoituksella vähän. Siitä huolimatta vauhti oli noin 32km/h, mutta toki alkumatka oli tasamaata ja tuulta ei ollut yhtään. Tässä piti vauhdin vielä ollakin hyvä. Pari ensimmäistä kymppiä meni aika nopeasti ja ensimmäinen nousu lähestyi. Koko matkan ajan minun ohitseni meni pyöräilijöitä ja välillä kuulin suomen kielisiäkin kannustuksia. Siis jälleen sama juttu, että olin huomattavasti parempi uinnissa kuin pyörän selässä, ei yllätyksiä. Siitäpä yllätyinkin tai siis säikähdin, kun olin pystynyt pelkästään omaan suoritukseeni, niin kuulin kovan pillin vihellyksen ja katsottuani vasemmalle näin moottoripyörän selässä olleen tuomarin, joka kaivoi penalty-varoituslappua taskustaan. Säikähdin ensiksi, kunnes tajusin, että eihän edessäni ollut ketään ja kaikki minut ohittaneet olivat 10 sekunnissa päässeet yli parin kymmenen metrin päähän minusta. Katsoin sitten tarkemmin ja havaitsin, että sakkolappu nousikin jollekin minun takana olleelle. Huhhuh, siis joku oli ihan oikeasti peesannut mua, järjen riemuvoitto: hidas vauhti ja varma penalty? 😃 😃 😃 Tuumailin kuitenkin, että selvästi peesivalvonta otetaan ainakin vakavasti, ja arvostin tietenkin tätä pienestä säikähdyksestä huolimatta.

Pian tämän jälkeen näinkin sitten edessäni liikenneympyrän ja havaitsin reitin kääntyvän kohti ensimmäistä kumpuilevaa mäkiosuutta. Ennen nousua oli juomahuoltopiste, joten päätin ottaa annoksen maxim-geeliä. Jotenkin onnistuin sössimään sen kanssa, koska puolet purnukan sisällöstä pursui käsille ja pyörän päälle. Sain jotain suuhunkin, mutta kädet jäivät tahmaisiksi. 😃 Onneksi sain kuitenkin juomapisteeltä vettä pari pullollista ja käytin sen lähes kokonaan viilentämiseeni. Tässä vaiheessa en vielä ottanut vesipulloa mukaani, kun telineet oli varattu urheilujuomapulloille, mutta suurimman osan geeleistä sain sentään pestyä pois. Huollon jälkeen oli ensimmäinen penaltybox, jossa oli useampi tyyppi rangaistusta kärsimässä. Aition kärkimiehellä oli samanvärinen HelTri-paita kuin minulla. Voi helvetin perse, sehän oli Jussi, saatanan saatana. Noh, tuomaripeli toimii, mutta toivoin samalla, että hän ottaisi sanktion coolisti ettei tulisi pitkää kävelyä. Kun hän sitten hetken päästä ohitti ja kiroili jotain samalla kyseenalaisesta tuomaroinnista niin kehoitin vain rauhoittumaan ja keskittymään.

Ensimmäinen nousu meni aika nopeasti, muutama kilometri ja sen jälkeen loivempaa ja välillä vähän alamäkeäkin. Tämä oli ihan ok pätkää ja pian tuli seuraava juomahuoltopiste, jossa sain sitten lisää viilennystä ja yhden pullon pyöräänkin, kun eka urkkapullo oli ehtinyt tyhjentyä suurin piirtein aikataulussa (40km / 0.75l). Näin ollen sain viilennettyä kehoani vähän useammin kuin vain huoltopisteillä. Keli alkoi muutenkin olla jo tosi kuuma. Alussa oli vähän viileää, mutta nyt kun päivä alkoi kirkastua ja vauhti hidastua niin tuntuikin jo tosi kuumalta. Eli viileä vesi ajoi asiansa.
Ensimmäinen vauhdikkaampi laskuosuuskin meni ja ihan mukavasti. Siinä missä ylämäissä vauhtini oli tosi hidas ja kun kaikki menivät ohitse, niin laskuosuudella sitten siirryin hetkellisesti ohituskaistalle. Harmi, että täällä oli niin lyhyet laskuosuudet, koska profiili sinänsä oli minun mieleeni: Teknistä laskua, mutta ei liian vaikeaa eikä serpentiinilaskuja. Tämän ensimmäisen laskun jälkeen seurasi sitten se pisin ja jyrkin nousuosuus, joka oli minulle aivan myrkkyä. Jyrkimmän nousun päätteeksi tuli vauhdikas lasku, minkä jälkeen nousu jatkui vähän loivempana ja mulla rupesi taas loivemmalla rullaamaan vähän paremmin. Reitti meni junaradan vierestä ja juuri ennen huippua ja juomahuoltopistettä radalla tulikin juna, S16 muistaakseni. Jännästi kiinnitin tällaiseen asiaan huomiota, mutta Zürichin asuinaluetta kiertäneet junat olivat ihan oikeita junia, mutta tämä maaseutujuna näytti enemmänkin kiskobussilta. Ja asiahan liittyy kisaraporttiini siten, että tällaisella eväsretkellä ehtii näitäkin asioita pohtia. 😃

Eväsretkestä puheenollen: Pisimmän nousun huipulla oli tosiaan juomahuoltopiste, jossa myös special needs bagit olivat. Mulla oli hyvin vielä energiaa jäljellä, viilensin kroppaa vedellä ja otin taas yhden pullon mukaani. En näin ollen tarvinnut lisää energiaa vielä. Sen verran pistin silmään, että huoltopiste meni nopeasti ohitse, joten tässä pitäisi toisella kierroksella vähän pysähtyä, jos ottaa oman extrapullon mukaan. Nyt sitten alkoi se pisin ja jyrkin alamäkiosuus. Tämä meni ihan liian nopeasti ohi ja siellä oli vieläpä aeroasennossa ajaminen kielletty, vaikka suurimmalta osin kielto oli omasta mielestäni turhaa. Tietenkin sadekelillä asia olisi ollut eri, mutta nyt mutkat olivat varsin ajettavia jyrkkyydestä huolimatta. Vähän liian varovaisesti ne kuitenkin otin, kun en aina tiennyt mitä mutkan takana on. Toisaalta ehkä hyvä ottaa varovasti niin pysyy kaikki hampaat suussa. 😊

Loppuosa reitistä oli tasamaata ja palattiin samaa tietä, mitä alkumatkasta tultiin. Oikean jalan jalkapöydässä tuntui puristuskipua ja piti löysätä kengän tarrahihnaa, jalka ilmeisesti turvonnut. Vesipullosta laitoin nyt viilennystä myös jalalle, mikä helpotti asiaa. Nyt tuuli oli vähän voimistunut, mutta oli kuitenkin myötäinen takaisin Zürichiin palatessa, ja sitten vastainen kun palattiin kohti kisa-aluetta, sen ohi ja kohti Heartbreak hilliä, viimeistä lyhyttä jyrkkää nousua, joka on täynnä kannustajia. Tietenkin tässä jo tiesin, että toisen kierroksen alku olisi paljon vaikeampi, kun suurin osa siitä flat osuudesta menisi vastatuuleen. Toisaalta toisen kierroksen loppu olisi enemmän myötätuulivoittoinen, näin siis ajattelin. Noh, se reitin viimeinen nousu, todellakin fiilis oli kuin Tour De Francessa ja käytännössä lähes kaikki suomalaiskannustajat olivat tulleet tänne kannustamaan. Useamman kerran kuulin oman nimeni ja se oli aivan mahtavaa. Mäki meni nopeasti eikä ollut niin paha kuin nimi antaisi ymmärtää. Mäen päällä juomahuolto ja siellä perussetit: Ensin vettä niskaan, päähän ja jaloille ja vähän suuhun, ja sitten vielä yksi pullo mukaan. Vanhat pullot jäivät reitille.
Reitti kääntyi vikan mäen jälkeen takaisin kisa-alueelle ja sen ohi kohti toista kierrosta. Voisi kuvitella, että toinen kierros olisi helppo. Mulla oli pysynyt sykkeet kurissa ja voimaakin vielä oli.

Olin ajanut mielestäni järkevästi tasaisilla tehoilla. Siis tehomittaria mulla ei ole, mutta sykkeen ja fiiliksen perusteella olen aika hyvin oppinut tätä tulkitsemaan. Reittihän oli nyt tuttu, ja kun ensimmäinen kierros meni tavoitteessa eli kolmeen tuntiin niin nythän saattoi sitten vaikka vähän kiristämään. Iisibiisi ja paskanmarjat. Se vastatuuli, se lämpötila. Nyt oli keskipäivä ja lämpötila varjossa alkoi olla siellä 27-28 hujakoilla. Sehän on vielä ihan siedettävää, mutta kaikki varmaan ymmärtää, ettei reitillä ole juuri varjopaikkaa, joten todellinen lämpötilahan on tällöin paljon enemmän. Ja se tuuli. Kuten ekan kierroksen lopulla kaavailin, nyt tämä alun flat osuus oli vastatuuleen, ei mikään Lanzaroten tuuli, mutta vittumainen se siitä huolimatta oli. Kun ekalla kierroksella vauhti oli 32-33km/h, niin nyt se oli 28-29km/h. Syke ja fiilis oli sama, joten pakko pitää sama tempo eikä lisätä vauhtia yhtään, mikä oli toki oikein tehty. Loogisesti toki ajattelin edelleen, että se tuulihan on sitten ihan lopussa onneksi myötäinen, vaikka muistelin katsoneeni säätiedotuksesta, että iltapäivällä tuulisi toiseen suuntaan.

Tällä kertaa alun tasamaaosuus tuntui edistyvän erittäin hitaasti ja vihdoin sitten tulikin se liikenneympyrä. Tuuli helpotti ja alkoi ylämäki. Jostain syystä vähän helpottui fiiliskin, mutta ylämäki tuntui siitä huolimatta raskaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella. Niin ja keli oli vielä entistäkin kuumempi ja jos ekalla kierrokset ajoin juomahuoltopisteet nopeasti läpi niin nyt hiljensin voimakkaasti, että sain mahdollisimman paljon viilennystä kehoon ja vesipulloja matkalle. 120km kohdalla mulla oli kaksi urkkajuomapulloa mennyt ja viimeinen aloitettu. Olin siis energioiden osalta aikataulussa. Muutenkin kaikki nesteet ja energiat tuntuivat tällä kertaan imeytyvän. Nyt 120km kohdilla tosin alkoi tuntua pientä paskahätää ja ajattelin mennä 130km kohdilla käymään vessassa. En kuitenkaan nähnyt sitä vessaa, joten pitstop siirtyi seuraavalle huoltopisteelle pitkän ylämäen jälkeen. Hätä ei ollut suuri, joten kestin sen kyllä.

Se pitkä ylämäki meni myös hitaammin, mutta niin meni monella muullakin eikä enää kovin moni ohitellut. Sattuneesta syystä tämä myös tuntui pidemmältä kuin edellisellä kierroksella ja nousujen välissä ollut lyhyt lasku tuntui vieläkin lyhyemmältä. Jälkimmäisen nousun vieressä ollut junarata oli pidentynyt ja siinä liikkunut juna ei enää herättänyt samanlaista mielenkiintoa. Onneksi vettä oli edelliseltä juomapisteeltä vielä jäljellä niin sain sillä viilennettyä itseäni vähän väliä. Vihdoin tuli myös mäen huippu juomapisteineen. Nyt pysähdyin ottamaan viimeisen energiapulloni special needs bagistä ja otin samalla neljännen suolatabletin, joita olin ottanut kyllä tasaisin väliajoin. Juomapöytien jälkeen oli vessa ja pysähdyin vielä siellä tarpeillani. Ihan normaali asiointi, ei ripulia tai muuta erikoista. Vatsakin oli noin muutoin ihan ok ja energiat tuntuivat pysyvän sisällä. Hyvä juttu! Samalla tuli pieni lepo ennen viimeistä pitkää laskua, jossa tuli sitten päivän huippunopeus 70km/h. Kovempaakin olisi päässyt, jos olisi polkenut kovaa ne alamäet, mutta sehän nyt ei tällaisessa kisassa olisi ollut järkevää.

Jälleen pian olin taas tasamaalla ja odotin innolla sitä lopun myötätuulta. Piti ihan miettiä, että käännyinhän varmasti oikeaan suuntaan, koska nyt tuuli posotti jälleen vastapalloon. Tarkistin vielä jostain lipuista, että näin todella oli tapahtunut. Tuuli oli kääntynyt sääennustusten mukaisesti täysin päinvastaiseksi kuin puolitoistatuntia aiemmin ja jouduin ajamaan jälleen vastatuuleen. Hohhoijaa! Jotenkin tämä nyt meni sisulla, mutta aikaa oli mennyt toisella kiepillä huomattavasti kauemmin kuin ensimmäisellä. Laskeskelin, että lähemmäs kuutta ja puolta tuntia tulisi menemään, eli puolisen tuntia tavoitetta hitaammin. Vähän nyt kyllä tuntui jaloissakin eikä virtaa riittänyt heartbreak nousuun yhtä paljoa kuin ekalla kierroksella. Yleisöäkin oli siellä nyt vähemmän, koska olivat tietty siirtyneet jo juoksureitin varrelle. Joitakin sinnikkäitä katsojia siellä kuitenkin vielä oli, myös suomalaisia. Noh, tämä taas nopeasti ohi ja viimeinen huoltopiste oli nopeasti läpiajettu. Äkkiä vaan läpi ja kylmää vettä niskaan. Viimeinen vitonen ja sitten 180km oli purkissa. Aika 6:31:03, reitti ja keli verottivat, mutta tämä oli varmasti oman kunnon mukainen suoritus. Ei loppujen lopuksi suurta valittamista.

Juoksu

Pois pyörän selästä ja vaihtoalueelle. T2 vaihto meni myös ilman isompia kommelluksia. Pyörä telineeseen ja nopea bajamaja pysähdys ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaihtopussi mukaan ja vaihtoteltalle. Laitoin lippiksen päähän, ja Oakleyt sen päälle otsalle, tai niin oli tarkoitus. Juoksukengät jalkaan ja ah kun tuntui hyvälle päästä kireistä pyöräilykengistä eroon. Jalkapöydän kipukaan ei onneksi enää tuntunut. Lähdin sitten juoksemaan ja kuulin heti loistavaa kannustusta suomalaisyleisöltä. Mahtava fiilis. Siinä tiimellyksessä laitoin suolatabletteja ja geeliä taskuun ja jotenkin jossain vaiheessa onnistuin hukkaamaan ne hemmetin Oakleyt. Mielestäni laitoin ne otsalleni, vai olisikohan ne pudonnut siinä, kun lähdin. Tai ehkä jätin ne kuitenkin penkille? Onneksi ne olivat jo vanhat ja kuluneet aurinkolasit, joten menetys ei ollut suuri. Lippa kuitenkin riitti joten päätin keskittyä juoksuun. Tajusin jo varhaisessa vaiheessa, että tästä tulee pitkä juoksu. Vauhti oli heti alkuunsa 6:15-6:30 tasoa, kun se jokaisena aiempana kertana on ollut 5:30 tasoa tai kovempaa. Nyt vain etureisissä tuntui kunnolla eikä kovempaa päässyt. Toisaalta se vauhti tuntui hyvältä, juuri sellaiselta, että jaksaisin sitä hyvin pitkäänkin. Päätin nyt siis juosta sillä vauhdilla mikä tuntuu hyvältä ja katsoa sitten lopuksi mihin se riittää. Ja jos on varaa kiristää niin kiristetään.

Jo ensimmäisellä huoltopisteellä havaitsin ilokseni, että tarjoilut olivat priimaluokkaa. Suolatikkuja, suolapähkinöitä, sipsejä sekä appelsiinia ja banaania. Niitä mä otin heti alusta asti urheilujuoman ja veden lisäksi. Ne ovat aiemmin toimineet, joten niissä pysytään ja tämän hyvän tarjoilun ansiosta päätin heittää omat suolatabletit ja geelipussin kokonaan roskikseen (varasuolat ja geelit olivat juoksun special needs bagissä, jos olisi tullut tarve). Geelit ja patukat eivät maistuneet, joten jätin ne pöydälle. Mahtavana juttuna joka pisteellä oli sieniä, joilla sai viilennettyä kylmää vettä päälleen. Muutamalla paikalla oli myös jääpaloja, jotka tuntuivat hyvältä, koska keli oli edelleen todella kuuma. Missään vaiheessa kuumuus ei kuitenkaan tuntunut haittaavan juoksua, vaikka rankkaa oli toki noin muuten. Huoltopisteitä oli etenkin reitin alkupäässä tosi usein, 1-1.5km välein. Tuumin jo hyvissä ajoin, että välillä pitää juosta läpi ja ottaa vain viilennystä ja suuhun se mitä saa kiinni, koska muuten homma menisi pelkäksi syömiseksi.

Kun ensimmäinen kierros oli taaperrettu samalla vauhdilla eikä tuntunut meno paranevan niin totesinkin, että ihan hyvin tässä nyt voi vähän nautiskella ja siemailla tarjoiluja kokorahan edestä. Mukavasti kuitenkin motivaatioa vauhdinpitoon antoivat lukuisat muut suomalaiset, sekä katsomossa että reitillä. Etenkin Kaisa ja Nanna, jotka tulivat vähän matkan päässä perässä, sekä myöhemmässä vaiheessa pari kierrosta perästä hiukan kovempaa tullut Minna (Pylkäs) ja samalla kierroksella juossut Petri (Nyman). Hyvin tsempattiin toinen toisiamme ja samalla tuli vähän tarkkailtua omaakin vauhtia, että kuinkahan paljon kovempaa muut tulivat. Vauhdinjaot vaihtelivat sen verran, että vähän sijoituksiakin vaihdeltiin ja välillä joku taas jäi enemmän.

Juoksun puolivälin kohdilla tuumailin, että voisi käydä taas tyhjennyksellä, kun täällä oli kusilaareja tosi hyvä määrä. Se oli nopea toimitus ja auttoi ainakin hetkellisesti vähän kiristämään vauhtia, kun kolmas kierros alkoi. Tässä vaiheessa itseasiassa Nanna oli juuri saamassa kiinni, kun hänellä tuli vähän isompia vaikeuksia ja jäi taas vähän lisää. Tietenkään en kavereiden kanssa sinänsä kilpaillut, eri sarjoissakin oltiin, mutta on se toisaalta hyvää vertailukohtaa ja tuli tsempattua sekä itseään että muita. Kuitenkin tärkein asia mielessäni oli koko ajan se, että nyt hemmetti pidetään hauskaa. Olin koko juoksun ajan iloisella tuulella, enkä jaksanut stressata siitä, että vauhti ei ollut ihan parhaiden päivieni mukaista. Mulla oli hyvä fiilis ja juomapisteillä oli hyvät tarjoilut, nautin niistä. Erityisesti kahdella viimeisellä kierroksella nautintoa lisäsi red bull -juomapiste 4km kohdilla (10,5km kierroksesta). Olin nimittäin sallinut itselleni kofeiinin vasta vikalla puolimaratonilla ja red bullin mausta nyt vaan pidän. Otin sitä sitten parikin mukillista ja vielä kokista päälle. En tiedä auttoiko se, mutta maistui hyvältä ja sitä kautta toi lisää virtaa. 😊

Toisen kierroksen lopussa olin huomannut, että sykemittarin kellosta alkoi akku olla loppumaan päin. En ollut varma kestääkö se loppuun asti, mutta kyselin tutuilta josko jollain katsomossa olisi antaa Garmin lainaksi, ei ollut. Muistin, että olin itse lainannut kaverille Garminiani 2013 Köpiksen Ironmanissa, jossa olin katsojana ja siitä sain idean tälle tiedustelulle. Hiffasin kuitenkin, että jos kelloja oli niin merkki oli Suunto, joten lopetin kyselyn samantien. Toisen kierroksen puolivälissä kuitenkin pysäytin kellon, kun ajattelin, että jos akku loppuu, niin menettäisin koko suorituksen datat. Sitten käynnistin juoksuajanoton uudestaan ja menetin ajanoton koko suorituksestani enkä ollut enää siitä tarkasti kartalla. Ehkä ihan hyvä, koska olin jo tajunnut, etten tule saamaan ennätystä enkä edes 12 tunnin alitusta, joten fiiliksellä ja jaksamisen mukaan menisi kuitenkin loppu. Yleisössä kannustaneelle Juhalle (Hietamäki) kuitenkin heitin, että kiristän vauhtia akkukeston takia, mutta tietenkin se oli vain puolitotuus. Tavallaan teinkin niin, mutta tavallaan en kun juoksin juuri sitä vauhtia mitä jaksoin.

Aika lailla samalla kaavalla meni juoksu loppuun asti. Välillä juoksin kovempaa, välillä hiljempaa ja neljäs kierros oli huomattavasti hitaampi kuin kolme ensimmäistä. Ei ollut mitään varsinaista ongelmaa, mutta reisissä vaan tuntui ja ei päässyt kovempaa. Fiilis oli kuitenkin hyvä ja jälkeenpäin sainkin hyvää palautetta positiivisesta ilmeestäni, olin kuulemma iloisin juoksija koko kisassa, jos nyt oikein muistan Juhan analyysin katsomosta. Hyvä juttu, se nyt oli vähän tarkoituksenikin. Juoksureitin lopussa saatiin aina hiuspompula ranteeseen sen merkiksi, monennellako kierroksella oli. Viimeisellä kierroksella tuntuikin erityisen hyvältä saada se pompula ja otinkin sen ilolla vastaan. Virittelin loppukiriä ja ilo oli ylimmillään. Kuudes kerta, hemmetti kuudennen kerran kuudesta yrityksestä vedän tämän taas maaliin. Huhhuh! Saavuin stadionin eteen ja otin yleisön, nostin käsiä ja sain vastaukseksi hillitöntä kannustusta ja suomalaisten äänet kuuluivat tietysti voimakkaasti. Maalisuoralla juoksin hyvää vauhtia ja loppuun tein jälleen sen perinteisen ”homohypyn”, Michael Schumacherin tyyliin. Tällä kertaa suoritukseni riitti ihan viralliseen kisakoosteeseen asti:




Juoksun aika: 04:51:47

Kokonaisaika: 12:41:33

Jälkitunnelmat

Tämä oli kuudesta Ironman -kisastani neljänneksi paras noin ajallisesti. Klagenfurtissa ja Frankfurtissa oli hyvä aika, alle 12 molemmissa (11:28 ja 11:53). Köpiksessä samaa luokkaa kuin nyt (12:39), mutta siellä tietty oli helpompi reitti ja keli. Lanzarote ja Nizza olivat tietenkin omaa luokkaansa pyöräreitin rankkuuden suhteen, joten niiden kokonaisajat ovat ihan omassa kategoriassaan.

Itse kisasta jäi siis kaikin puolin hyvä fiilis. Kisa oli todellakin hyvin järjestetty eikä mulla jäänyt tästä mitään moitittavaa. Erityisenä plussana on kisa-alueen tiiviys. Kaikki olivat samassa paikassa: uintistartti, T1, T2 ja maali. Juoksussakin joka kierroksen lopetus mentiin stadionin läpi, joten sai siinä aina hurjat kannustukset uudelle kierrokselle. Vapaaehtoisetkin olivat avuliaita ja homma toimi järjestelyjenkin osalta huikean hyvin. Siis, jos snadisti rankempi reitti ei haittaa, niin suosittelen kyllä tätä kisaa ehdottomasti. Yleensä Zürichin kisaan ei ole niin kova kiirekään ilmoittautua, koska se ei lukeudu suosituimpiin kisoihin. Tänä vuonna täällä oli kova suomalaispanos ja lippu korkealla, toivottavasti on myös jatkossa.

Omaan suoritukseenikin olen tyytyväinen. Aika oli mitä oli, mutta omasta mielestäni se on nykykunnon mukainen tulos tällä reitillä. Päätavoitteeni täyttyi, sillä onnistuin nesteytyksessä ja energioiden nauttimisissa erittäin hyvin. Vatsa ei hölskynyt kertaakaan, energiat imeytyivät, eikä juoksu mennyt bajamajalta toiselle köpöttelyksi. Luonnollisia tarpeita tuli toki muutaman kerran, mutta se nyt vaan on luonnollista yli 12 tunnin suorituksessa.

Tulevaisuus

Kuten alustuksessa vähän vihjasinkin, jatkossa(kin) elämäntilanteeni muuttuu entisestään ja pitää ottaa pieni hengähdystauko siihen millä tavalla harrastukseni jatkuvat. Meidän perheeseen siis tulee loppuvuodessa perheenlisäystä, kun irongirl tupsahtaa maailmaan ja tekee irondadin entistäkin onnellisemmaksi. Ilman tätäkin pieni aikalisä olisi ollut paikallaan, koska aika paljon tällainen kisa vaatii myös henkiseltä puolelta ja mä nyt kuitenkin liikun ensisijaisesti pitääkseni olon hyvänä sekä siksi kun nautin ulkoilmaliikunnasta.

Samalla tässä välivuoden aikana on aikaa pohtia valmennuskuvioitakin. Nyt menee vähintään yksi kausi ilman valmentajaa, ja sitten katsotaan mikä on tarve jatkossa. Tällä hetkellä fiilis on sellainen, että ehkä tämä ryhmävalmennus on nähty ja se ei taida toimia minulla nykyisessä elämäntilanteessa, jossa aika on kortilla (ennätyskin on ajalta, jolloin treenasin ilman kausivalmennusta). Vaihtoehtona on lähinnä täysin valmiit nettitreeniohjelmat, jotka kootaan ihan itse tai sitten yksilövalmennus. Jälkimmäinen ei tunnu hintansa takia järkevältä vaihtoehdolta. Usein siinä on myös vaatimuksena se, että pystyy aikatauluttamaan viikon etukäteen. Sitä en taida pystyä tekemään, enkä oikeastaan halua. Olen enemmänkin päivä kerrallaan ihminen ja mitä vähemmän sovittuja aikatauluja on niin sen parempi.

Tuo netin valmisohjelmien noudattaminenkin on vähän niin ja näin. Koska en tule ikinä kilpailemaan oikeasti kovista sijoituksista, niin tuntuu absurdilta miksi mun pitäisi tehdä treenejä joista en nauti pätkääkään (traineritreenit, wattimittarin tuijottaminen yms.). Todennäköisimmin ohjelmani muodostuu siitä, että käyn tietyn määrän tekemässä erilaisia harrastuksia ja fiiliksen mukaan eri vauhteja jne. Ja talvella hiihdän aina kun on mahdollista. Siis käytännössä ilman ennakkosuunnittelua. Se on toiminut ennenkin ja saa toimia jatkossakin. Tosin uintitreeneihin aion jatkossakin ottaa valmiiksi kirjoitettuja ohjelmia, jotta saan siihen motivaation pidettyä.

Nyt siis ainakin tuleva kausi mennään fiiliksellä ja sen mukaan mitä uudet kuviot elämässä sallivat. Tulen ottamaan myös kaiken irti siitä, että voi tehdä mitä huvittaa, vaikkei olisi jonkun treeniohjelman mukaan ihan fiksua. Niin tai jos ei huvita/jaksa, niin sitten en tee mitään, enkä ota asiasta stressiä. Ensi vuonna minulla on yksi kilpailu, johon olen ilmoittautunut: Ironman 70.3 Lahti. Sen vedän ja siihen satsaan sen mitä kykenen, mutten ota siitä mitään paineita. Se mennään samalla ilolla ja hyvällä fiiliksellä kuin Sveitsin kisa tänä vuonna.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Seuraavan IM kisaraportin julkaisupäivä onkin sitten tyystin tuntematon, mutta kyllä se tulee.
IronHippo koki julman kohtalon, mutta tarina jatkuu, joskus. :) 

.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Ironman Frankfurt 2016 - kisaraportti

Aikomuksistani huolimatta Nizzan kisaraporttia seuraava blogikirjoitukseni tuleekin vasta nyt - sitä seuraavan Ironman -maaliintuloni jälkeen.

Osallistuin siis suuren suomalaissuosion saavuttaneeseen Frankfurtin Ironman -kilpailuun. Kyseinen kilpailu oli ollut harkinnassani jo pidempään ja vuosi sitten päätin siihen sitten ilmoittautua, kun olin ensin seurannut viime vuoden kilpailua ja kavereiden kärsimysnäytelmää 40 asteen helteessä. Ilmoittautumishetkellä kärsin vielä akillesvammasta ja olin silloin juuri aloittanut kuntoutuksen. Selkeä tavoite vuoden päästä auttaisi minua paremmin noudattamaan tarkasti urheilulääkärin minulle antamaa kuntoutumisohjelmaa - tämä toimi juuri kuten ajattelin. Havaitsin samalla hetkellä kun olin ilmoittautunut tähän kilpailuun, että suuri joukko Yan Bussetin Tri Coaching Finland ryhmän jäsenistä oli myös ilmoittautunut tähän kilpailuun. Olin juuri tilanteessa ilman valmennusta alkavalle kaudelle, minkä olin edelliskautena kokenut itselleni hyödylliseksi, joten päätin ottaa Yaniin yhteyttä asian tiimoilta ja ilmoitin kiinnostuksestani ryhmään liittymiseksi. Kävi ilmi, että noin puolet ryhmän jäsenistä oli todella lähdössä Frankfurtiin, valmentaja mukaanlukien. Tämä kuulosti erittäin houkuttelevalta ajatukselta, joten liityin ryhmään.

Valmistautuminen

Valmistautuminen alkoi käytännössä noin 10kk sitten saatuani Yanilta ensimmäisen neljäviikkoisen harjoitusohjelman. En noudattanut sitä alkuun kovinkaan orjallisesti, koska halusin aloittaa kauden vähän rennommin. Tykkäsin kuitenkin siitä, että porukkatreenejä oli tosi usein (2-3 kertaa viikossa) ja tietty erittäin mukavassa porukassa treenaaminen on hauskaa ja motivoivaa. Jo syksyllä tiedostin haasteeni, jotka olisivat pyöräily ja juoksu. Uinnin olin saanut hyvään iskuun jo aiemmin ja siinä lajissa oli myös paras treenimotivaatio. Syksy ja talvi meni ilman loukkaantumisia ja sairasteluja, joten pysyin hyvin ohjelmassa. Kehittymistä tapahtui ainakin testien mukaan kaikissa lajeissa, mutta kahdessa mainitsemassani lajissa lähtötasoni oli päässyt loukkaantumisten johdosta laskemaan eikä kehittyminen niissä ollut niin helppoa. Uintiin sen sijaan tuntui purevan ihan kaikki treenit, tekniikkavinkit yms. jne. ja kehityin siinä entisestään.

Vuoden vaihteen aikoihin tapahtui isompia muutoksia myös ns. henkilökohtaisella puolella, kun tapasin Tiian ja aloitimme parisuhteen. Tässä yhteydessä en mainitse aiheesta enempää, mutta tietysti tällaiset asiat vaikuttavat ihan kaikkeen. Tämä kun on niin paljon myös psyykkistä eikä pelkästään fyysistä kuntoa vaativaa touhua.

Alkukeväästä kävin HelTriläisen kaverini Toffen kanssa Gran Canarialla parin viikon treenileirillä, joka kyllä auttoi huomattavasti pääsemään takaisin edes lähes siihen pyöräilykuntoon missä olin 2013. Kuitenkin silläkin leirillä meillä oli uima-allas hotellihuoneen vieressä, joten tuli myös uintia treenattua sielläkin muiden lajien ohella. Pyöräilykilometrejä kertyi paljon ja nousumetrejä myös. Treeniohjelma oli erittäin hyvin mietitty (mistä suuri kiitos Toffelle), minkä ansiosta sain pidettyä ohjelman kehittävänä suuresta rasituksesta huolimatta.

Suomessa oli toukokuussa ennätyslämmintä, minkä ansiosta pääsin avaamaan avovesikauden jo toukokuun alussa. Ohjelmassa oli sekä uintia, että swimruntreenejä. Swimrun on osoittautunut erittäin hyödylliseksi treenimuodoksi, koska siinä tulee sekä juoksua että uintia, tulee sopeuduttua kuumuuteen ja kylmyyteen sekä harjoiteltua suuntaamista paljon. Näistä harjoituksista kiitos kuuluu siis swimrun-yhteisölle sekä parilleni Susanille.

Kun toukokuun lopussa osallistuin Ironman 70.3 St. Pöltenin puolimatkan triathlon-kisaan oli minulla jo paljon avovesiuintia alla ja siellä uinti sujui paremmin kuin koskaan aiemmin kisaolosuhteissa. Pyöräily oli vaikeaa ja juoksu tuntui yllättävän hyvältä taustat huomioon otettuna. Tämä oli ns. B-kisa ja valmistauduin siihen lähes yhtä hyvin kuin A-kisaan (IM). Lento paikanpäälle oli tosin lähempänä kisaa, mutta muutoin nyt sai kuitenkin pirteän alun kisakaudelle. Tässäkin reissussa sosiaalisella puolella oli tärkeä rooli, matkaseuralleni Jennille ja muille seurakavereille siitä suuri kiitos.

St. Pöltenin jälkeen oli varsin lyhyt palautumisaika ja sitten tiukka treenijakso, mikä sisälsi yhden sprinttitriathlonin (1/8), yhden 1/4-triathlonin, allasuintikisa sekä pari avovesiuintikisaa, joista toinen oli puolimatkan viestiosuus Långvikissä. Långvikin kilpailussa tapahtui itselleni harvinaisempi tilanne kun pääsin omalta osuudeltani viestikilpailun kärjessä ja uintiaikanikin oli kaikki osallistujat huomioonotettuna yhdeksänneksi nopein. Tämä varmisti lopullisesti sen, että uintini kulkee nyt myös avovedessä, mikä viime vuonna oli vielä vähän hankalaa.
Ennen Långvikin kisaa mukaan mahtui myös pettymysten täyteinen Pirkan pyöräily, jossa "bonkkasin" täysin aloitettuani liian lujaa ja hyydyttyäni täysin ennen 217km matkan puoliväliä. Tuloksena oli keskeytys, mikä on itselleni harvinaisempaa, mutta näin jälkeenpäinkin ajateltuna se oli oikea päätös. Opin virheestäni ehkä enemmän kuin olisin oppinut onnistuneesta suorituksesta.

Käytännössä Långvikin kisan jälkeen oli sitten kovempi treenijakso takana ja pari viikkoa aikaa Frankfurtiin. Niinsanotut tapering viikot alkoivatkin keventämällä treenejä pikkuhiljaa, mutta täyslepoa ei kuitenkaan juuri ollut kuin yhteensä parina päivänä.

Kisaviikko

Kevyttä liikuntaa ja hieronta alkuviikosta ja keskiviikkoaamuna olikin jo lento Frankfurtiin. Paikanpäälle päästyäni heti tietenkin piti kasata pyörä ja käydä kokeilemassa, että kaikki on kunnossa. Ajattelin ajella kisajärvelle, mutta en sitten löytänyt reittiä fillarilla sinne. Luovutin ja ajelin takaisin. Keli oli lämmin, joten joen varren pyörätiekin oli ruuhkainen. Kahden tunnin sijaan lenkki jäi tuntiin, mikä tuskin kuitenkaan suuresti haittaisi.


Torstaiaamun ohjelmassa sitten oli uintia kisajärvessä, jonne mentiin TCF porukalla takseilla. Vesi oli hyvin lämmin
, verrattuna Suomessa totuttuun. Tehtiin kevyttä verraa ja lopuksi suuntausharjoituksia. Iltapäivä kului sitten Expoa tyhjentäen. Torstaina aloitin myös hiilaritankkausta, hillitymmin kuin yleensä. Silti seuraavana yönä jouduin tyhjentämään kaiken nesteen, koska heräsin viitisen kertaa vessahätään. Yöunetkin jäivät hiukan heikoiksi, joten seuraavana päivänä piti muuttaa tankkausjuomisia, että tokavikana yönä saisi kunnolla unta. Se kun on se kaikkein tärkein yö.

Perjantai oli täyslepopäivä, söin paljon ja lisäsin tankkausjuomaan elektrolyyttejä. Myös suolaa lisäsin hiukan ruokaan imeytymisen parantamiseksi. Tämä auttoi ja nesteet pääsivät imeytymään kehoon ilman samanlaista tyhjennysongelmaa kuin edellisyönä.
Lauantaina ei enää tankattu vaan pyrittiin syömään niin normaalisti kuin mahdollista. Noh, normaalistihan en syö päivällisiä ravintolassa, joten tämä oli kaukana normaalista, mutta ainakaan pastaa ei enää mätetty kehoon. Lauantain tärkein ohjelma oli kuitenkin pyörien vienti T1 vaihtoalueelle. Sattui mukava sadepäivä, joten emme menneet enää uimaan. Sateella ei viitsi huvikseen uida, koska voi kastua. Päivän ainoa liikunta-aktiviteetti oli aamun lyhyt juoksuverryttely, jolla vain vähän avattiin paikkoja.
Nyt olo tuntui jo erittäin valmiilta ja levänneeltä. Tuntui siltä, että olisi jo voinut kisata, mikä oli varmasti oikea tunne siinä tilanteessa.

Kisa-aamu

Olin mennyt yhdeksältä nukkumaan ja sain nukuttua jopa 3 tuntia putkeen ja senkin jälkeen nukuin yllättävän hyvin. Ainoastaan saksalaisten jalkapallofanien tööttäilyt ja muu älämölö aiheutti pari kertaa heräilyjä. Ei jäänyt epäselväksi mikä maa oli voittanut jalkapallopelin.
Herätys klo 3:40 ja kaikki varusteet olivat jo valmiina. Siitä huolimatta aikaa meni säätämiseen ja olin aamiaisella pari minuuttia neljän jälkeen ja jouduin vähän jonottamaan. Paikalla oli jo koko TCF tiimi ja päästiin vielä fiilistelemään tulevan kisan tunnelmilla. Söin nopeasti, koska halusin ajoissa mestoille, joten lähdettiin muutaman TCF-kaverin kanssa kohti bussipysäkkiä jo ennen puolta viittä.

Bussimatka meni nopeasti ja oltiin hyvissä ajoin paikalla. Saksalaisella tarkkuudella emme alueelle kuitenkaan päässeet ennen viittä, joten kiire loppui suomalaistyypillisesti odottamiseen. Nopeasti aika menikin ja pääsimme tsekkaamaan fillarit kuntoon. Itselläni oli renkaiden pumppaamista lukuunottamatta kaikki valmiina ja senkin otin varovaisesti, koska muistin edelleen mitä Nizzassa kävi viime vuonna. Nyt mulla vielä oli uudet tuubikiekot enkä ole ikinä tuubia vaihtanut. Mietinkin paljonko ilmaa laittaisin. Tuubini ovat sellaiset, joista ilma haihtuu pikkuhiljaa, jos ei aja. Näin Koska aikaa olisi kolmisen tuntia, päätin 8 barin sijaan laittaa 8.5 baria. Sen verran olin laskenut paineiden tyhjenevän kolmessa tunnissa ja sinänsä suurta haittaa ei olisi vaikka paineet laskisivat vähän sen allekin. Olisi ainakin parempi pito varsin teknisellä reitillä.

Renkaat oli nyt täytetty ja seuraavana agendana olisi operaatio bajamaja. Kertaakaan ei ole iso hätä yllättänyt ja tein kaikkeni ettei niin kävisi nytkään. :D Tämän jälkeen kävin vielä tsekkaamassa pyörän, en enää muista mitä siellä tsekkasin, mutta jotain kuitenkin hääräilin. Renkaat oli kuitenkin onnistuneesti ilmoissaan ja muutenkin oli epätodellinen tunne siitä, etten ollut vielä mokannut missään ja kaikki oli mennyt purkkiin. Löysin vieläpä Yaninkin ja sain annettua pumppuni hänelle hotellille vietäväksi. Muutamia seurakavereita tuli nähtyä ja tsempit toivoteltua. Piti sitten mennäkin jo vaihtotelttaan laittamaan märkkäri ja muut uintivermeet päälle. Jälleen Itävallan sekoilut kolmen vuoden takaa kirkkaana mielessä ja mukaan tarttuivat uimalakki, uimalasit, korvatulpat, geeli ja vesijuoma eli kaikki mitä pitikin. Loput valkoisessa muovipussissa rekkaan ja sitten kohti rantaa.

Rannalla piti olla vielä TCF-porukan kuivaverryttelyt, mutta kovin montaa ei sovitulla paikalla itseni ja Yanin lisäksi ollut. Sanoisin nimet, jos muistaisin, mutta muistini on puuroa sen osalta. :D Yanin viime hetken vinkit kuitenkin muistan selvästi. Olisi hyvä hakeutua riittävän korkealle lähtöryhmittelyssä saadakseen hyvän startin ja juteltiin vähän siitä millaisella vauhdilla lähtisin liikkeelle. Lähtökarsinat olivat 10 min välein arvioajoille < 1h, 1-1:10, 1:10 - 1:20, 1:20 - 1:30 ja > 1:30. Olin saanut useamman kannustavan kommentin siitä, että pitäisi lähteä tavoittelemaan tunnin alitusta, mutta tiesin oman uintikuntoni sen verran hyvin, että lähdin tuohon kakkoskarsinan alkupäähän. Alkuperäinen tavoitteeni < 1:05 oli siis edelleen mielessäni ja sitä lähtisin tavoittelemaan. Alunperin piti lähteä tuon ryhmän keskivaiheilta, mutta menin kärkipäähän, koska kaikki yliarvioivat oman vauhtinsa. Tämä piti paikkansa.

Uinti (1:04:33)

Vaikka uinnin rolling start olikin jo minulle tuttu St. Pöltenin puolikkaalta niin täällä se oli kuitenkin hoidettu hiukan eri tavalla, siis vieläkin järjestelmällisemmin. Itävallassa mentiin kapeasta putkesta yksitellen nauhamaisesti veteen, mutta Saksassa järjestäydyttiin rannalla neljään vierekkäiseen jonoon, josta sitten parin sekunnin välein kuului "piip" ääni, ja toimitsija päästi sen mukaan aina yhden jonosta veteen. Äärimmäisen sujuva systeemi. Starttasin jo hyväksi kokemallani tavalla hiukan matkavauhtia kovempaa rauhoittaen sitten parin sadan metrin päästä matkavauhtiin. Sain hyvän paikan porukassa ja totesin lähtöpaikkanikin olleen oikean. Enemmän minä silti ohittelin kuin minua ohitettiin, joten todellakin aika moni yliarvioi kykynsä. En muista juuri mitä kaikkea uinnin aikana ajattelin muuta kuin, että poijut tuntuivat tulevan vastaan tosi nopeasti ja pian olinkin jo tehnyt ~1600m ensimmäisen kierrokseni ja pikaisen rannallakäväisyn jälkeen ampaisin takaisin veteen,  perhosuinnin kauhaisulla ja maasta ponnistuksella tietenkin.

Toisella pidemmällä kierroksella nostin snadisti vauhtiani, mutta nyt ei ihan niin paljoa tullut enää ohitettua muita. Ekalla kierroksella kääntöpoijut olivat ruuhkattomia, mutta toisen kierroksen käännöt olivat tiukempia ja siellä muutama blokkasi uimalla sammakkoa.. Pakko uida päälle, koska minukin päälleni uitiin. Kauimmaisella poijulla joku löi kantapäähäni ja taisin siinä jotain ärähtääkin. Säikähdin samalla, että eikai nyt ärtynyt akillesjänne, mutta huoli oli onneksi turha. Lyönti kyllä tuntui, mutta tunne meni nopeasti ohi eikä siis aktivoinut vanhaa vammaa. Viimeisen kääntöpoijun otin vähän röyhkeämmin, mutta kuitenkin mielestäni siinä tuli vähemmän kontaktia (ehkä se joka jäi alleni oli eri mieltä).

Loppumatkasta uskalsin vilkuilla kelloakin ja huomasin olevani täysin aikataulussa. Rantautuminen tapahtuikin ajassa 1:04:33, puoli minuuttia alle tavoitteen. Huh, nyt meni siis uinti aivan purkkiin ja oli pakko olla siihen tyytyväinen. Garmin jäljestä jälkeenpäin katsottuna myös huomasi suuntauksenkin menneen täysin purkkiin. Ei juuri paljoa harhailua vaan suhteellisen suoraa viivaa!


T1 (7:13)

Triathlon on muuten siitä jännä laji, että vaikka uinti on minulle parhain laji niin silti odotin kovasti pyöräilyn alkamista jo ennen uintiosuuden päättymistä.

Ensimmäinen vaihto ei kuitenkaan ollut minulta kovin nopea suoritus. Minulla oli vaihtokassissa kinesioteippi laitettavaksi tukemaan aiemmin reistaillutta jalkapohjaa, mutta eihän se teippi tietty märkään ihoon tarttunut. En sählännyt sen kanssa kauaa vaan laitoin pyöräily vermeet päälle ja läksin juoksemaan pyörälle. Tämän olin katsonut aamulla tarkasti mitä väylää pitkin pääsen omalle pyörälleni ja olin tsekannut yhden puun jonka kohdalla oma pyöräni oli. Pyörä löytyikin nopeasti ja otin sen vain mukaan ja lähdin kohti pyöräilyn starttipaikkaa. Samalla juostessa imaisin yhden geelin naamariin saaden siten heti energiaa uinnin jälkeen. Frankfurtissa on nopea vaihtoalue, joten tämä ei ollut kovin hyvä suoritus, mutta toisaalta mielestäni en erityisesti sössinyt ja märkkärikin lähti sukkana päältä. Ei tuo silti ihan mahdottoman huonokaan ollut.

Pyöräily (6:10:18)

Olin jo aiemmin katsonut, että pyöräily alkaa myötätuulella, joten tiedostin ettei kannata pelätä kovaa alkuvauhtia. Tiesin myös sen, että usein aloitan liian kovaa ja kärsin myöhemmin, joten yritin silti pitää vähän malttia päällä. Syke oli yllättävän korkea, lähes 150 uinnin jälkeen, mutta se kuitenkin tasaantui nopeasti sinne 140-145 tasolle, mikä on mulla aerobisen kynnyksen tuntumassa.

Alkupätkä järveltä kaupunkiin meni aika nopeasti ja pian olin risteyksessä, josta tiesin kulkevani vielä kahdesti sen jälkeen. Eli kierros alkoi, mutta vauhti pysyi edelleen korkeana, koska se oli tasamaapätkää.

Mittari piippasi pian 20km splitin ja muistin reittikartasta, että ensimmäinen mäki alkaisi pian. Nousun alettua katsoin nopeusmittarista keskinopeutta, vaikka ei olisi saanut. Se laski 34:sta 32:een yhden pikkunyppylän aikana ja vaikka yritin antaa asian olla, niin alitajunnassa se vaikutti siten, että seuraavassa alamäkiosuudessa se pitäisi sitten ottaa kiinni. Täysin tyhmä ajatus. Täysin tyhmä ajatus oli myös se, että juomahuoltopisteen lähestyessä heitän puolillaan olevan urheilujuomapullon pois ja sitten missaan uuden urkkajuoman ottamisen tilalle. Aivan käsittämätön moka! Siis vinkki: heitä aina pullo pois vasta kun olet saanut uuden tilalle. Se on ehkä hankalampaa ja joutuu vähän hidastamaan kun pulloja on hetken enemmän kuin telineeseen mahtuu, mutta vanhapullo hampaisiin, uusi telineeseen ja sitten vanha pullo pois huoltoalueen päätyttyä. Säännöissä siis oli, että pullo pitää heittää ennen tai jälkeen, mikä siis onkin ihan loogista muistaen mitä Itävallassa sähelsin heittäessäni pullon vahingossa toisen pyöräilijän eteen.

Noh, hetken aikaa meni käsitellessäni mokaa ja siinä samassa TCF-porukan Janne ohitti ja manailin hänelle siinä vain mokaani. Sitten nopeasti kuitenkin tajusin, että tässä on kisa menossa eikä tehtyä saa enää tekemättömäksi. Onneksi minulla oli kuitenkin varasuunnitelmana geelipullo. Energiasuunnitelmani oli siis seuraava: Aerotangossa urheilujuomapullo, rungossa vesipullo ja satulatelineessä pullo, johon kaadettu 9 geeliannosta. Lisäksi toisessa satulatelineessä oli varatuubi omassa pullossaan. Satulalaukussa oli vielä kiinteänä ravintona karkinoloisia powershotteja, pilkottuja energiapatukoita sekä suolatabletteja. Tarkoituksena oli siis ottaa pyöräilyssä 20min välein jotain. Kaksi ensimmäistä olisi pelkkää urkkajuomaa ja kolmas geeli + vesi. Lisäksi noin kerran tunnissa ottaisin suolaa ja jotain kiinteää, jos tekee mieli. Geelipullossa oli siis kolme annosta extraa siltä varalta että sössin jotain, ja lisäksi oli vielä toisessa tankolaukussa muutama varageelipussi siltä varalta, että sössin sössimisen.
(Taustana monimutkaiselle energiasuunnitelmalle se, etten ollut onnistuneesti saanut yhtään pitkää treeniä tehtyä pelkällä geelillä + vedellä, joten lähdin sillä taktiikalla mihin olin aiemmin tottunut).

Näinpä siis otin varasuunnitelman käyttöön ja kun tuon epäonnistuneen juomahuollon jälkeen seuraavana oli vuorossa geeli niin käytännössä jouduin korvaamaan geelillä vain yhden suunnitellun urkkajuomasiemauksen. Eli ei mikään katastrofi.. Samalla tämän tiedostettuani tajusin, että sekä syke että vauhti oli laskenut. Nyt oli alamäki, joten vauhtia sai nostaa huolella. Sitten tulikin tuo aiemmin mainitsemani keskinopeuden kyttäys, jota siis seurasin ihan liikaakin ja ajoin helpon osuuden ehkä liiankin kovaa. 

Helppoon osuuteen tuli sitten pieni breikki, nimittäin ärsyttävä mukulakiviosuus (tai katukivi, kun kuulemma näillä ei ollut mitään tekemistä mukulakivien kanssa). Kovasti se kuitenkin täristi enkä uskaltanut ajaa ollenkaan kovaa vaan erittäin hiljaa. Joku mäennyppyläkin siinä oli ja yleisöäkin ihan kivasti. Tämän osuuden jälkeen noin 40-50km kohdilla TCF:n Jussi Nokkala ohitti minut ja yllätyksekseni hän ei mennytkään minulta karkuun. Reitin pohjoisosassa oli paljon teknisiä 45-90 asteen mutkia ja havaitsin, että saavutin jussia aina joka mutkassa noin sadalla metrillä, eli sen verran mitä olin suoralla jäänyt. Eli Jussi, jos luet tämän, ota koppi. ;) Itse havaitsin taas autourheiluharrastuksestani olleen sen verran hyötyä, että nämä osuudet olivat vahvuuksiani. Slow in fast out, ihan niinkuin Lanzaroten serbalaskuissa aikoinaan. Teknisistä osuuksista oli minulle varoiteltu, mutta itse kyllä pidin niistä, olivat hauskoja.. Ainoat paikat missä kukaan ei tullut ohi..

Ja sehän olikin se seuraava asia mikä vaikutti suoritukseeni. Tiesin sen jo etukäteen, että koska olen kokonaistasoani huomattavasti parempi uimari, niin pyöräilyssä takaani tulisi jatkuvalla syötöllä itseäni nopeampia ohitse enkä saisi antaa sen vaikuttaa omaan suoritukseen. Kuitenkin etenkin Jussin ohitus vaikutti ainakin vähän ja sykekin taisi nousta muutamalla lyönnillä liian korkeaksi. Eli siinä huumassa kun havaitsin ettei Jussi mene paljoa kovempaa, tinttasinkin snadisti liian raskaalla reidellä vauhtia.. Tämä olisi varmasti tilanne, joka wattimittarilla olisi estettävissä (seuraava hankintani ehdottomasti). Lopulta Jussi karkasi näköpiiristäni vastatuuliosuudella noin 20km roikkumiseni jälkeen ja sain keskittymisen kunnolla takaisin omaan ajooni.

Ensimmäisellä kierroksella vastatuuli ei vielä ollut kovin mahdoton, lämpötila nousi lähelle hellettä ja vauhtikin pysyi suht hyvänä. Kierroksen loppupuolella oli vielä jyrkähkö heart break hill, joka oli tupaten täynnä ihmisiä kannustamassa. He ympäröivät koko kulkureitin samaan tyyliin kuin tour de francessa parhaimmillaan, joten fiilis oli aivan huikea, melkein tuli tippa linssiin.

Kierroksen vaihduttua saavuttuani toistamiseen kierroksen aloittavaan risteykseen havaitsin keskinopeuden olleen edelleen 31.4. Eli siis tosi hyvä, olin ehkä vähän tavoitteeni (5:50) alle menossa, eli kaikki meni suunnitelmien mukaan.. Toisella kierroksella vauhti oli kyllä myötätuulessakin maltillisempi ja mäet ei enää nousseet yhtä pirteästi. Heltrin Nikitakin paineli jossain vaiheessa ohi, samoin TCF:n Jari.. Toisen kierroksen alussa keli vielä tuntui lämpenevän ja harmittelin sitä, etten ollut laittanut aurinkorasvaa. Harmitus ei kestänyt kauaa, koska yhtäkkiä huomasin täriseväni kylmyydestä.. Ajattelin ensin, että oliko energiat vähissä, mutta katsoin synkkäpilvistä maisemaa ja totesin kelin yksinkertaisesti muuttuneen.. Olin saapumassa kierroksen pohjoisinta osaa ja kääntymistä takaisin päin. Jotenkin voimistunut tuuli pyöri erikoisesti ja tuntui myötätuulessakin vastaiselta, joten hetken toivoin tuulen suunnan kääntyneen loppumatkaa nähden edullisemmaksi.

Olin väärässä. Näin käännöspaikan lähellä jotkin liput, jotka osoittivat tuulen olevan nyt täysin vastainen loppujen ~40km ajan. Lisäksi se tuuli voimistui entisestään, ja juuri kun olin ottanut Toffen vinkit mieleeni (jos tuntuu pahalta, niin muistele Kanarian treenileirin hillitöntä vastatuulipätkää) niin tapahtui se mitä pelkäsin tapahtuvan. Kovan vastatuulen lisäksi nyt alkoi myös tulla vettä ihan taivaan täydeltä.. Se oli kyllä kieltämättä nyt myrkkyä. Vettä tuli viimeiset 30km ja jouduin kyllä ottamaan kaikki mutkat erittäin varovasti. Autourheilutaustasta ei tässä ollut hyötyä, koska kartingissakin olen aina sateella ollut aivan paska (näin kohteliaasti ilmaistuna). Yhtään ei korvien välissä auttanut sekään, että aika pian sateen alettua joku pannutti edessäni pahan näköisesti (juoksi kuitenkin pyöränsä perään joten en nähnyt tarpeelliseksi pysähtyä auttamaan häntä).

Jotenkuten sain kuitenkin sinniteltyä ja taistelin kylmyyttä vastaan. Heart break hill ei ollut nyt yhtä siisti, koska kaikki ne ihmiset olivat kadonneet sadetta karkuun. Ja tuon viimeisen nousun jälkeen tullutta alamäkiosuutta en päässyt hyödyntämään uskalluksen puutteen takia. Ajoin viimeiset 7km käytännössä vapaalla, tärisin kylmyydestä, ja reidet jähmettyivät. Tiesin kyllä, että niin voi käydä, mutta korvien väli ei sallinut kovempaa pyöritystä.

Lopulta pyöräilyreitin päätös häämötti ja fiilis oli kyllä erittäin onnellinen. Olin todella iloinen päästessäni kohta juoksemaan. Pyöräaikani oli mitä oli, siis 6:10 eli 20min tavoitteesta takkiin. Ehkä snadisti maltillisemmalla aloituksella ja rohkeammalla sadekelin ajolla olisin saanut puristettua alle 6 tunnin, mutta mitäpä tuota jossittelemaan. Pahimmillaan olisin pannuttanut, loukkaantunut ja päässyt sairaalaan maalin sijaan, joten parempi näin. 

T2 (5:04)

Pyöräilyn päätyttyä lähdin juoksemaan kohti vaihtotelttaa ja jalat olivat todellakin kankeat ja jäykät. Menin kuitenkin suoraa päätä bajamajaan, koska hyvin pieni vessahätä tuntui. Erittäin hyvä päätös, jolla sain varmasti siirrettyä seuraavaa vessakäyntitarvetta parilla tunnilla.
Frankfurtissa vaihtoalueen profiili on loistava ja jos vessakäynti otetaan pois, meni vaihtoon noin 3 minuuttia. Hyvä suoritus siis eikä tuo vessakäynti huomioonlaskettunakaan katastrofi ollut. Olin ennakkokaavailuissa varannt vaihtoihin 15min, joten voiton puolellahan nyt oltiin.

Juoksu

Saatuani muutaman juoksuaskeleen tuntui juoksu sittenkin erittäin hyvältä ja sain rytmin nopeasti päälle. Juoksu tuntui todella hyvältä ja vauhtikin oli erinomainen. Menin sykkeiden ja fiiliksen mukaan ja molemmat näytti vihreää valoa. Vauhti oli 5min/km luokkaa, mikä vastaa sileää puolimaraton vauhtiani. Kuitenkin mietin alkumetreillä eri vaihtoehtoja. Himmaisinko nyt ja säästäisinkö. Tällöin varsin todennäköisesti pääsisin juoksuosuuden tavoitteeseeni eli alle 4:15 aikaan.. Toisaalta minulle sillä juoksuajalla ei olisi mikään suuren suuri merkitys vaan halusin edelleen rikkoa Ironman kokonaisajan ennätykseni 11:28. Laskin, että siihen minun pitäisi saada alle 4 tunnin aika.. Muutaman ensimmäisen kilometrin jälkeen tasasinkin sitten vauhtiani ja juoksin suurinpiirtein vähän alle 4 tunnin vauhtia aina juoksuosuuden puoleenväliin asti. 

Selvästi järkevintähän olisi ollut se alkuperäinen vauhtiajatus, mutta olin päättänyt riskeerata ja korvata pyöräilyssä menettämäni ajan superjuoksulla. En tiedä olisiko se ollut mahdollista vähän maltillisemmalla aloituksella, tuskinpa. Tulipahan kuitenkin yritettyä enkä sitä kadu missään vaiheessa. 

Näistä sananvalinnoista voikin sitten päätellä mitä tuleman piti: taistelu alkoi.. Olin juoksussa ottanut juomahuolloissa urheilujuomaa ja suolaa, sekä vähän vettä, banaania/appelsiinia myös silloinkun sitä oli. Ei geeliä, koska se ei vaan tuntunut ollenkaan uppoavan.. Kuitenkin ensimmäinen vessassa käynti tuli eteen juuri ennen juoksun puoliväliä ja sen jälkeen tuli vielä neljä uutta vessakäyntiä seuraavan 15km aikana. En tiedä joinko taas liikaa, suolaa ei ainakaan ollut liian vähän, mutta niin vaan tuntui taas ettei mikään neste pysynyt sisällä. Eli sama toistui, mikä oli tapahtunut Kööpenhaminassa, Klagenfurtissa ja Nizzassa. Lanzarotella vältyin siltä ongelmalta ja pitääkin lukea se raportti vielä uudestaan ennen seuraavaa kautta ja tarkastella mitä tein siellä toisin. Ehkä sitten liian kova juoksuvauhti aiheutti sen, ettei nesteet imeytyneet kunnolla? en tiedä..

Anyway. Vauhti hyytyi samalla pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.. Koska nesteet eivät imeytyneet niin ei tietenkään nesteessä olleet energiatkaan, joten energiatkin hupenivat. Jalat tuntuivat raskaalta ja ilme muuttui iloisesta kärsiväksi. Psykologisena rappiona lisäksi sellainen hauska elementti, että ohitin kokoajan samoja itseäni huomattavasti hitaampia juoksijoita. Siis kun ramppasin bajamajassa niin pääsivät sitten aina uudestaan eteeni sinä aikana. :D 

Juoksun lomassa tietysti kiinnosti "missä muut ovat" ja TCF:n kavereita juoksikin useampia ohitse. Samalla kierroksella ollut Petteri kolmannen kierroksen alussa sekä kierrosta pidemmällä olleet Jean-Loup ja Janne saman kierroksen lopussa. Kaikki hirvittävän paljon lujempaa kuin minä, joten mitään muuta kuin "tsempit" ei siinä ehditty vaihtamaan.
Toisen kierroksen lopussa TCF:n Joonas huuteli vastaan tullessaan ja hän tuntui saavan pikkuhiljaa kiinni, näytti niin pirteältä. Kierrosta myöhemmin hän oli vähän lähempänä ja viimeisen kierroksen alussa hän oli arvioni mukaan enää yhden bajamajakäynnin päässä.  

Pitikin käydä vielä kerran bajamajassa 36km kohdilla ja tiesin Joonaksen ohittavan hetkellä minä hyvänsä. Meillä oli ollut Vantaan 1/4 -kisassa hauska loppukiriasetelma kun hän otti minua juoksussa kiinni, mutta nyt ajattelin etten kyllä jaksaisi kilpailla häntä vastaan. Yllätykseni oli kuitenkin melkoinen kun hän minut saavuttaessani sanoikin olevansa kateellinen, että mulla oli yksi kierrosranneke enemmän kuin hänellä.. Okei, eli ei kilpailua, hyvä, Joonas oli kierroksen jäljessä ja itseasiassa hänelläkin askel painoi ja päätimme jatkaa matkaa yhdessä oman kierrokseni loppuun asti. Siis aivan mahtavaa! Siinä yhdessä juostessa taisi vähän vauhtikin piristyä (tosin ei virallisten väliaikojen mukaan), mutta ennen kaikkea loppumatka tuntui menevän nopeammin ohi. Päätimme kävellä juomahuoltojen läpi, mutta muuten juostiin. Itse en enää juomut vaan otin pelkästään hedelmiä, suolalientä ja suolakeksiä. Se toimi eikä lopussa tullut enää asiaa vessaan.

Viimeiset kilometrit menivät aika tiloissa, enkä muista tuntemuksista paljoakaan. 42km kohdalla jo taakseni jäänyt Joonas otti vielä spurtin sanoakseen jotain mitä en enää muista ja tietenkin samalla vaihdettiin vielä tsempit. Sitten keräsin loppukirivaihdetta ja lähdin Römerin loppusuoralle pienen ylämäen siivittämänä. Yleisöä oli todella paljon ja kun käsilläni tein yleisönmukaanottoelettä niin sehän lähti villisti mukaan. Ennen kisaa pelkäsin tuon mäen tuntuvan hirveältä, mutta eipä se sitä ollut, ihan kevyt. Viimeinen 100m oli tasamaata ja ohittelin useampia tyyppejä samalla iloisesti tuulettaen. 12 tuntia alittui ja sain tehtyä tuon Michael Schumacherilta kopioidun perinteisen voittohypyn (eli siis ns. homohypyn), vaikka ruuhkaa raatopisteellä olikin.



Yhteenveto

Vaikka jäinkin tavoitteestani ja ennätyksestäni 25 minuuttia, en ole tästä ollenkaan pettynyt. Kuten jo Nizzan raportissani totesin, on tämän suorittaminen aina juhlan arvoinen suoritus eikä aihetta nyrpistelyyn ole vaikk
a näin kuntoilijatasolla olisi aika mitä tahansa. Matkaan mahtoi tänäkin vuonna vastoinkäymisiä eikä rehellisesti sanottuna kuntokaan ollut tavoitteiden edellyttämällä tasolla.


Siinä missä Nizza ja Lanzarote olivat rankimpia ja Klagenfurt nopein reitti niin Frankfurtista en etukäteen osannut luonnehtia samankaltaista profiilia. Kisaa seuraavana päivänä järjestetyssä palkintojenjaossa tähänkin asiaan tuli selvyys: (euroopan) kovatasoisin! Pro-sarjassa kaksi yli 7min alle 8 tunnin, kovia aikoja kaikissa ikäsarjoissa ja kirsikkana kakun päällä paljon arvostamani pappasarjan (M 70-74) voittajan aika 11:42. Nizzassa heikolla suorituksellani voitin ko. sarjan ainoan osallistujan muutamalla minuutilla, mutta täällä jäin yli 10 minuuttia ko. sarjan voittajasta, vaikka omakin suoritukseni oli kokonaisuutena ihan hyvä (ainakin siis omaan tasooni nähden).
Eli vinkkinä niille, jotka hakevat omasta sarjastaan Havaiji-paikkaa: Frankfurtista se on erittäin vaikea saada, menkää Lanzarotelle. :)


Mitä seuraavaksi?

Aiemmin olen valinnut seuraavan IM kisani hyvissä ajoin, mutta nyt olen päättänyt vähän hengähtää, miettiä, ja tehdä päätös vasta kesän jälkeen. Lisäksi TCF porukan kesken on vielä menossa äänestys sen suhteen mihin lähtee suurin osa siitä porukasta. Tämäkin vaikuttaa paljon, koska reissu oli poikkeuksellisen mahtava juuri siksi, koska oli niin paljon kavereita mukana.

Tässä kuitenkin muutama vaihtoehto:
- Zurich (ei TCF:n vaihtoehtoina, mutta tänne on menossa muutama HelTri -kaveri)
- Vichy (TCF vaihtoehto, joka on itselleni tällä hetkellä mieluisin. Jos TCF menee tänne, niin sitten minäkin. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, ettei näin ehkä kävisi, mutta katsotaan mitä tapahtuu.).
- Kööpenhamina (TCF vaihtoehto, tämän olen jo tehnyt, mutta se oli silloin Challenge. Ehkä sen voisi IM sarjalaisena tehdä uudestaankin, jos TCF porukka päätyy tänne)
- Barcelona (TCF vaihtoehto, joka ei itselleni kuitenkaan lokakuisen ajankohdan takia olisi kovin hyvä. Heinä-elokuu sopisi paremmin).

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

You Are An Ironman - Ironman Nizza 2015

Se on sitten tapulteltu. Nizzan Ironman kisa, joka on toinen kolmesta kovasta Ironman kilpailusta, jonka mielestäni jokaisen täysmatkan triathlonistin pitäisi vähintään kerran kokea. Ensimmäinenhän on Lanzarote ja kolmas tietenkin Havaiji, jonne itselläni ei tietenkään ole mitään asiaa ainakaan seuraavaan 30 vuoteen. :D

Merkitty jalka
Lauantai-iltana tunnustelin vielä jalkaani ja tein venytyksiä todeten, ettei se nyt ihan tervekään ole. Laitoin kinesioteippauksen, vaikka toki tiesin ettei sillä ihmeitä saisi aikaiseksi. Tein myös illalla venytyksiä, jotka auttoivat vähän, mutta tiesin jo nyt, että juoksusta tulisi taas vaikea. Ei auttanut yrittää muuta kuin nukkua mahdollisimman paljon, että olisi edes pirteänä lähtöviivalla, mutta eihän sekään onnistunut. Olin niin täpinöissäni, että lopulta nukahdin vasta puolilta öin, jolloin aikaa nukkua oli enää alle neljä tuntia, minkä myös nukuin. Herätyskello soi 3:40 ja neljältä kävin aamupalalla.
Tämä kisaa edeltävän yön vähäunisuus on yleensä Ironman kisan alla ihan ok ja näin on käynyt minullakin joka kerta, mutta nyt olin kärsinyt huonoista yöunista joka yö ke-to yöstä lähtien. Silloin piti herätä aikaisin lennon takia ja nukuin vain 5h. seuraavat kaksi yötä taas tuli nukuttua levottomasti ja ehkä noin 6h. Päälle sitten minimiunet ennen kisaa, joten levon suhteen tilanne ei ollut optimi, vaikka muuten en Nizzassa hirveästi liikkunut ja olin paljon vaakatasossa.

Pyörien luo pääsi heti klo viideltä ja onneksi otin myös kaikki varusteet mukaan vaikka olin ajatellut vielä käydä huoneessa, koska hotelli oli lähellä bike parkia.
Pyörä telineessä edellispäivänä kuvattuna.
Yön ajaksi renkaista otetaan vähän painetta pois, etteivät ne puhkea, joten minun siis piti pumpata lisää ilmaa. Takarenkaan kohdalla kävikin se mitä pelkäsin. Pumppasin ulkorenkaan ohjeissa olevaan minimipaineeseen (8 bar) ja sitten kuuluikin syvä pihahdus ja kumi tyhjeni. Renkaanvaihto ja ilmat sisään, jolloin sama toistui. Sitten kissojen ja koirien kanssa etsimään varakumia. Ehdin saada kilpakumppanilta sellaisen ennenkuin sain sellaisen omalta huollolta. Tällä kertaa putsasin kädellä ulkokumin sisäpuolta roskien varalta ja korjasin myös vinossa ollutta rimmiteippiä, joka lienee ollut syy puhkeamisiin. Huh, kolmannella kerralla ilma onneksi myös pysyi renkaassa. Vielä oli hyvin aikaa, koska kello oli 5:45 kun sain pyörän valmiiksi. Kerkesin ilman sähläämisiä hoitaa varustekassien viennit yms.

Uintiin ottamani varusteet mulla oli siis erillisessä muovipussissa ja otin sen rannalle mukaan. Märkäpuvun pistin päälle tosin jo pyörän luona, koska kaikki muutkin tekivät niin. Rannalla katsoin muovipussiin ja totesin "missä ne uimalasit nyt on, ei voi olla totta", kunnes kokeilin kädellä otsalohkoa ja huokaisin helpotuksesta. Päässähän ne olivatkin jo. :D

Rannalta törmäsin myös seuraporukkaan (Jaakko, Tommi, Miska) ja käytiin verryttelemässä. Todettiin, että mainingit ovat ihan mukavat (joskin Lanzaroteen verrattuna mielestäni varsin kevyet). Pian toimitsijat vihelsivät porukan takaisin rannalle ja näimme vielä sopimassamme tapaamispaikassa. Tosi hyvä juttu, että saatiin vielä tsempata toisiamme. Tämä on oikeasti mainitsemisen arvoinen asia, meillä oli ja on todella hyvä ryhmähenki ja se on todella iso voimavara kaikille. Ei tarvitse ihan yksin pusertaa ja voi jakaa tuntemuksia/kokemuksia keskenään.

Tsemppien jälkeen minä ja Jaakko menimme 1:10 tavoiteaikaan tähtäävään karsinaan, Tommi ja Miska 1:14. Alunperin oltiin kaikki ajateltu pykälää kovempaa ryhmää, mutta todettiin, että emme jää niin pahasti jalkoihin, jos menemmä vähän hitaampaan karsinaan. Se toimi ainakin minulla enkä ensimmäisiä paria sataa metriä lukuunottamatta joutunut kovin pahaan ruuhkaan. Lisäksi minun mielestäni porukka ui suht siististi eikä pahoja pinnan alle työntämisiä tullut, vaikka ennen kisaa moni oli varoitellut, että nimenomaan Nizzassa uinnissa tönittäisiin paljon. Tähän kokemukseeni saattoi myös vaikuttaa se, että pyrin valitsemaan uintilinjani sen mukaan missä on muita ja välillä sain myös ihan hyviä peesejäkin. Ensimmäisen kierroksen uinkin virallisen ajanoton mukaan aivan tavoitteeni mukaista treeneissäkin mittaamaani 1:45/100m vauhtia. Toinen kierros näytti hitaampaa vauhtia, vaikka mielestäni uin sen lyhyttä ja suorempaa reittiä, koska olin sisäkaarteen puolella. Ensimmäisellä kierroksella tuli enemmän kiertoa kuin toisella (hitaammalla), mutta harmillisesti en saa kuitenkaan tästä todistusaineistoa, koska sössin uinnin ajanoton. Jonkun pää/jalka/käsi oli osunut stop-nappiin ja lisäksi minulla oli mittari juoksu-moodissa.

Silakkaparvi

Vaihtoalueella mentiin ensiksi varustepusseille joiden luona oli penkit pukemista varten. Tämä oli ensimmäinen kisani, jossa käytännössä jokaiselle urheilijalle oli oma penkki (koska kaikki ei ole samaan aikaan vaihdossa, ~10 penkkiä riitti yhdelle kassiriville). Käytin hiukan ylimääräistä aikaa aurinkorasvan laittooin, koska en nyt halunnut siitä tinkiä. Itävallassa tämä oli unohtunut, minkä takia tuli todella pahat palovammat selkään. Nyt myös käytin t-paitaa juuri siitä syystä ettei nuo monesti palaneet ja vaikeasti itse voideltavissa olevat yläselän/lapojen paikat taas palaisi. Muutoin vaihto sujui hyvin. Sukkasilteen pyörälle ja pyörän luona kengät jalkaan. Ensiksi tosin tarkistin heti onko takarenkaassa ilmat tallella ja olihan siinä onneksi. Pyöräosuudelle lähdin samaan aikaan Miskan kanssa, mutta hän hävisi sitten samantien jonnekin eteeni. Heti liikkeelle lähdettyäni kuulin outoa ääntä takarenkaasta ja jouduin pari kertaa pysähtymään korjaamaan. Nopeuanturi oli vähän vinossa ja renkaassa ollut magneetti osui siihen. Päätin siirtää magneetin pois, koska sama anturi mittasi myös kadenssia, joka on suorituksen aikana tärkeämpi tieto kuin tarkka nopeus. Nyt siis näin vain GPS-nopeuden, mikä sekin on kuitenkin ihan riittävä.

Heti pyöräilyn alussa fiilis tuntui tosi uneliaalta ja ehkä myös vähän tehottomalta. Yritin ajaa kevyesti, mutta syke hiposi kokoajan 150 tuntumaan, kun aerobinen kynnykseni on ~140 ja anaerobinen 160. Juuri kun sain tasattua sykettä lähemmäs aerobista niin alkoi ensimmäinen 500m pitkä erittäin tiukka 12% nousu. Vaikka ajoin tämän todella hiljaa niin tuntui, että kaikki menevät ohi. Mäki oli myös niin jyrkkä, että oma sykkeenikin nousi 170 tasolle, mutta heti mäen jälkeen tietysti tasasin sykettä. Olinko oikeasti näin huonossa kunnossa, että hyvin rauhallisella ajollakin sykkeet nousivat näin korkealle? Kenties fiilikseen vaikutti myös se, että olin uinnin jälkeen hyvällä sijoituksella (949/2800) ja tietysti täällä Nizzassa suurin osa osallistujista on nimenomaan kovia pyöräilijöitä rankan pyöräreitin takia. En kuitenkaan ottanut tästä suurta häiriötä vaan tasasin kokoajan sykettä ja tavoittelin aerobista kynnystä, vaikka se kyllä ylämäessä pysyi kokoajan vähän yli.

Kun ensimmäinen kovempi vauhtinen muutaman kilometrin mittainen alamäki tuli niin tajusin mikä on muiden taktiikka. Todella monella meni jalka suoraksi ja silloin minä siirryin ohituskaistalle vaikka nyt pystyin laskemaan sykkeeni 130 tasolle eli reippaasti aerobisen kynnyksen alle. Alamäet nyt on vaan mun juttuni, tykkään ajaa lujaa, ja ehkä mulla sitten siihen tekniikkaakin löytyy lähinnä autourheiluharrastukseni / kiinnostukseni johdosta.
Harmillisesti tämä eka mäki meni vaan nopeasti ja taas oli eturengas korkeammalla kuin takarengas, Jean-Pierret, 
Pablot, Vincentit ja kumppanit menivät molemmilta puolilta ohitse todella kovalla runttaavalla pyöritystekniikalla. Eli paikallisten taktiikkana oli todella käyttää sitä energiaa enemmän ylämäessä ja palautella alamäessä, kun taas minä pyrin tasaisempaan tehojen käyttöön, vaikka toki alamäessä minäkin vähän säästelin, mutta vähemmän kuin muut. Toki he ovat myös paljon paljon paremmassa mäkikunnossa kuin minä.

Unelias olo ei oikeastaan loppunut missään vaiheessa pyöräilyosuudella vaikka olin ottanut kofeiinia aamulla sekä T1-vaihdossa. No eihän se usean päivän univelkaa muutenkaan korjaa. Juomaa pyrin ottamaan tasaisesti kisan aikana ja mielestäni siinä myös onnistuin. Toisin kuin aiemmissa kisoissa otin pyörään molemmat pullot urheilujuomaa enkä toinen vettä ja toinen urheilujuomaa. Syynä tähän oli se, että tarjosivat vajaita urheilujuomapulloja ja juoma oli tosi vahvan makuista. Lisäksi tarjotut vesipullot olivat normaaleja mineraalivesipulloja eikä aivokapasiteettini riittänyt tuossa vaiheessa siihen, että olisin laittanut sellaisen pullon pyörän juomapullotelineeseen. Juomapisteillä join siis vähän vettä ja loput heitin päälleni. Muutamaan kertaan jouduin ihan pysähtymään, jotta sain urheilujuomapullot laimennettua. Urheilujuomaa join siis kuitenkin säännöllisesti, ehkä jopa liikaa. 
Ensimmäisen patukan otin noin 15km kohdalla ja toisen jossain 60km vaiheilla. Suolaa otin 60km kohdalla ja T2:ssa, eli todennäköisesti liian myöhään ja liian vähän. Jälkeenpäin voisi ajatella, miksi en ottanut suola + vesi yhdistelmää useamman kerran kun keli oli mitä oli. Geelejä meni pyöräilyosuudella 3 tai 4 aika tasaisin noin 1-1,5h välein.

Pahin ylämäkiosuus loppui 70km pisteellä olleeseen oma huolto -pisteeseen josta otin sitten lisää suolaa mukaan (jota en sitten edes käyttänyt, miksi?). Kassissa oli myös ylimääräinen varakumi, jonka laitoin vain trikoiden sisään. Tämän pisteen jälkeen oli vähän matkaa tasamaata, jossa oli myösjuomahuoltopiste. Tämä juomahuolto oli kovavauhtisessa paikassa ja oli aika lähellä etten ajanut äkisti hidastaneiden pyöräilijäjoukkojen päälle. Onnistuin kuitenkin hidastamaan ja väistämään. Tällaisia pahoja paikkoja oli muitakin ja mielestäni juomapisteet olisi parempi sijoittaa hidasvauhtisempaan paikkaan.
Juomapisteen jälkeen sitten rallateltiin omaa reitin suosikkiosuuttani. Siirryin nyt pitkäksi aikaa ohituskaistalle ja ohittelin paljon näitä ylämäessä runtanneita ajajia. Tämä oli minun ajotekniikalleni ehkä parasosuus, koska mutkat eivät olleet kovin tiukkoja. Sain samalla myös sykettä laskettua sinne 130 tasolle ja fiiliskin oli tässä vaiheessa ehkä parhaimmillaan. Tässä vaiheessa on pakko mainita myös pieni kiitoksen sana Velo & Oxygenin Mika Saariolle, jonka suosituksesta ostamani 25mm Vittoria Corsa CX -renkaat toimivat todella hyvin. Erittäin rullaava rengas. Ohittelin monia alamäessä polkeneita jopa oma jalka suoranakin.

95km paikkeilla oli vielä yksi pidempi (10km) ylämäkiosuus, ja siinä en ollutkaan enää yhtä pahasti vastaantulija. Nousu oli loivempi jolloin minun vauhtini oli lähempänä latinoita yms. mäkihirviä.
Nousun jälkeen 105km jälkeen Tommi tuli vastaan kohdassa, jossa ajettiin ~7km pätkät edes takaisin. Noteerasin paikan jossa kohtasimme ja laskin eroksemme noin 18min, mikä tietysti kertoi itselle vähän osviittaa siitä ettei tämä nyt aivan täysin vihkoon ole mennyt, kun ei Tommi ollut kauemmaksi kerennyt karata. :D
Pienen tasamaapätkän jälkeen alkoi sitten 120km kohdilta lopun laskuvoittoinen osuus.

Tässä vauhdit olivat kovia, mutta reitti sisälsi myös tiukkoja teknisiä serpparilaskuja, joissa en ihan parhaimmillani ollut. Nämä menivät kuitenkin huomattavasti paremmin kuin 2 viikkoa sitten täällä treenatessa. Yritin myös ottaa mallia paikallisista hurjapäistä. Ajolinjathan mulla oli kohdallaan, mutta korvien välissä ei ollut tarpeeksi hiljaa riittävän myöhäiseen jarrutukseen. Kädet alkoivat kuitenkin olla jo aika hellinä mitä enemmän jarrupaikkoja oli mennyt, joten päätin ottaa varman päälle. Ehjänä olisi kuitenkin hyvä päästä. Samoin kyllä myös sen ekan laskuosuuden aikana ollut parempi fiilis oli hävinnyt ja uneliaisuus / tehottomuus tuli takaisin. En tiedä olikohan nimenomaan 60km kohdalla ottamallani suolapaukulla vaikutus siihen hetkelliseen piristymiseen, mahdollisesti! Loppumatkasta alkoi myös tuntua siltä, että pitäisi päästä tyhjennykselle ja vatsassakin tuntui pientä kipua. Päätin odottaa hotellihelpotusta juoksuun, koska en halunnut pysähtyä enkä sotkea pyörää virtsaamalla housuihin.

Toiseen vaihtoon saapuessa pyöräreitti meni juoksureitin kanssa rinnakkain. Tämä oli aika vauhdikas pätkä, jossa piti olla tarkkana, koska jalankulkijoita saattoi tulla reitille pyytämättä ja yllättäen. Itse säästyin vaaratilanteilta, mutta ilmeisesti jokin kolarikin siellä oli tapahtunut. Se on ambulanssikeikka, jos ajaa neljää kymppiä päin jotain 100 kiloista jenkkituristia.
Vaihdon otin taas aika rauhallisesti. Piti laittaa myös kompressiosäärystimet mikä otti oman aikansa. Numerovyön vaihdoin myös tässä, jotta sain juoksuun valmiiksi geeleillä täytetyn spibelt vyön.

Juoksun alku lähti vielä ihan hyvin liikkeelle, vaikka keli oli nyt kuumimmillaan ja siis todella vaikeat olosuhteet olivat. Jaakko tuli alussa ohi ja tsempattiin toisiamme. Nopeasti huomasin etten pysy millään 4h maraton vauhdissa etenkin kun alavatsassa tuntui todella kivuliaalta eli nesteet oli tulossa pihalle. En havainnut bajamajoja missään ja keltaisen kortin pelossa en viitsinyt puunjuureenkaan laskea. Ajattelin, että antaa tulla housuihin jos on tullakseen, mutta ei tullut. Lopulta jonkun aikaa juostuani paine kuitenkin kävi sietämättömäksi joten piti vähän hidastaa, että sain laskettua housuihin, ensimmäistä kertaa sitten "muutaman" vuoden. :D
Tämä oli Jaakon vinkki perjantai-illan puheista ja en nyt tiedä oliko idea kuitenkaan kovin hyvä. Sitä itseään tuli nimittäin todella paljon ja haisi kamalalta (mikä kertoo epäonnistuneesta nesteytyksestä kaiketi hyvinkin paljon). Onneksi reitillä oli vesisuihkuja, joissa sitten pääsin itseni puhdistamaan. Ei ollut siihen tarkoitukseen, mutta kelpasi kuitenkin. Havaitsin myös muita juoksijoita selvästi samoissa puuhissa, joten ainoa kusipöksy en ollut. Samalla suihkutellessa tietysti virkistyin paahtavassa lähes 30 asteen kuumuudessa. Tyhjennyksen jälkeen juoksu kulki taas huomattavasti paremmin ja jatkoin myös juomapisteillä normaalia tankkausta (urheilujuoma, vesi, geeli, suolakeksi yms).

Sain juostua kymmenen kilometriä vielä ihan hyvään aikaan 1:03, mutta sitten alkoi kokoajan hiukan vauhti hidastua.
Puolimaratonin kohdalla väliaika näytti 2:15 aikaa. Valmentajan ohjeen mukaan nyt olisi pitänyt kiristää, jos voimia on. Sykkeet olivat olleet kaksi ekaa kierrosta erittäin alhaalla (15 alle aer. kynnyksen!) ja tuntui, että voimia olisi ollut, mutta energiavaje ja vatsan sekoilu aiheutti heikotusta ja lisäksi akillesjänteen kipu tuntui sitä kovemmalta mitä kovempaa yritti juosta. Näin ollen en vain pystynyt kiristämään. Lisäksi nopeasti tuli taas tarve toiselle tyhjennykselle, kolmannelle, neljännelle ja vielä viidennellekin. :D Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni päätin pidättäytyä pelkässä suolassa ja vedessä mikä sitten osoittautui toimivaksi ratkaisuksi. Otin omasta varustepussista uuden suolapussin, josta kuitenkin poistin salmiakit, koska ne eivät maistuneet (en syönyt niitä, joten ne eivät olleet syy ongelmille :D). Tämä suolapussi riitti loppuun ja nyt tuntui, että suolan avulla tuo pelkkä vesi tuntuikin pysyvän sisällä. Heikottavaa oloa kesti kuitenkin aina 37km pisteeseen asti, ja tuon 26-38km välin aikana olinkin kävellyt todella paljon. Noin 20 minuuttia oli mennyt kävelyn takia ylimääräistä aikaa.

Mutta mitä sitten tapahtui on jotain käsittämätöntä. Korvien välissä piru ja enkeli kävivät taisteluaan. Toisaalta ajattelin, että ehkä parempi vaan kävellä tai hitaasti hölkötellä ettei jalka mene enää pahemmaksi. Se kuitenkin kipeältä tuntui vaikka kyllä pystyin juoksemaan sillä. Toisaalta taas mielessä oli sellainen asia että enhän minä ole tänne kävelemään tullut vaan kyllä mun pitää taistella niin hyvään aikaan kun tässä vaiheessa on enää mahdollista. Sen verran paljon suomalaista sisua veressäni virtaa ettei ratkaisu sitten ollut edes kovin vaikea, minun piti vaan löytää sopiva uhri, jota törkeästi hyväksikäyttäisin omaan tsemppaamiseeni.

Siispä viimeisen väliaikapisteen jälkeen kävelin jonkin matkaa ja vierelläni käveli joku parikymppinen belgialainen pojan kolliainen. Hän sitten yhtäkkiä ~38km kohdilla lähtikin juoksemaan ihan ok vauhtia, muttei liian lujaa ja sillä samalla sekunnilla olin uhrini löytänyt. Lähdin juoksemaan ja otin hänet kiinni. Sanoin hänelle "I just decided that I will win you", johon hän vastasi "Challenge accepted". Hetken juoksimme samaa vauhtia (~7min/km) joka haasteen jälkeen hiukan kiristyi. Sitten tuumasinkin vielä lisäksi, että voisimme ylittää maaliviivan yhdessä, jos päästään maalisuoralle yhtämatkaa. Tähän hän ei suostunut vaan sanoi että aikoo voittaa minut. Naureskelin vain mielessäni hetken ja tuumasin ettei tainnut poika ymmärtää mitä Suomen lippu numerolapussa tarkoittaa.
Sain oman tsemppaukseni viritettyä. Päätin, että A. nyt Koivusen poika tulee kunnialla maaliin niin kovaa kun jaksaa ja B. pitää varmistaa belgialaisnulikalle pieni opetus. ;) Nostin vauhtini 5:45min/km tasolle ja juoksin sitä vauhtia 2km. Sitten vauhti vähän hyytyi (6:30 tasolle), kunnes vihdoin koitti maalisuora. Otin aivan todella kovan spurtin heti maalisuoran avauduttua ja ohitin parikin muuta urheilijaa. Juoksin nyt todella kovaa ja nostin samalla käsillä huudattaen yleisöä mahtavaan kannustukseen. Maaliviivalla tein perinteisen maalihypyn, joskin jalan takia tällä kertaa hyvin vaatimattoman. Ja kuuluihan se kaikkein paraskin asia kuuluttajan suusta:
"YOU ARE AN IRONMAN!"

Aivan mahtava fiilis ja se belgihän tuli vasta pari minuuttia myöhemmin maaliin. ;)

Lopulta ei siis tarvinnut hävetä suoritustani ja sain puristettua itsestäni irti kaiken mitä lähti. Yllättäen akillesjännekään ei niin pahasti kipeytynyt lisää enää lopussa. Olisikohan ollut jo riittävän turtunut? Tuo lopun kova juoksu oli myös osoitus siitä, että voimia joutui säästelemään todella paljon näiden erilaisten ongelmien takia. Vertailukohtana edellinen ironman-kisani Itävallassa, jossa sain itsestäni irti kaiken kapasiteetin. Tuolloin en kyennyt kovin erikoiseen vauhdinlisäykseen edes viimeisellä 100 metrillä.

Maaliintulon jälkeen olin kyllä todella sekaisin ja pihalla. Haahuilin siellä sun täällä kunnes löysin hierontapaikan, jossa myös kävin jalkahieronnassa. Hieronnan jälkeen menin syömään ja tarjoilutkin sattuivat olemaan ihan ok tasoa.
Nestettä ja suolaista maaliintulon jälkeen. Kuvan olut jäi vielä juomatta
Pari tuntia myöhemmin sitten pyörän ja kamojen haun sekä suihkun jälkeen kävimme pienellä Ironman porukalla katsomassa viimeisten maaliintulot sekä syömässä pitsaa ja ottamassa oluet. Kavereilta tuli kommentit ripeästä askelluksestani ja tottahan se olikin. Jaloissa ei painanut oikeastaan enää yhtään ja kävelin lähes normaalisti. Vain vähän nilkkaa aristelin.


Itsensä voittajan malja. Tämä olut sen sijaan maistui ja upposi. 

Analyysia kisasta:

Vaikka periaatteessa suoritukseni meni vihkoon sekä pyöräilyssä että juoksussa nesteytysvirheiden sekä akillesvamman takia enkä päässyt tavoitteeseen ehjästä hyvästä suorituksesta, ei syytä pettymykselle ole. Tämä on kuitenkin kuntoilijatasolla niin raaka ja arvaamaton suoritus, että pelkkä maaliinpääsy on aina juhlinnan arvoinen suoritus. Pelkällä maratonilla voi olla pettynyt kyykkäämiseen, mutta tässä kisassa kyykkytodennäköisyys on niin suuri, ettei sellaista pidä jäädä murehtimaan vaan ottaa kaikki ilo irti. Tässä kilpailussa kuitenkin keskeytti noin 500 urheilijaa mikä on iso osuus noin 2800 starttaajasta.

Lajeista uinti meni odotusten mukaan hyvin ja paransin Klagenfurtin uintiennätystäni parilla minuutilla. Pyöräily meni alakanttiin, koska yksinkertaisesti en vaan kerennyt saada riittävän hyvää mäkikuntoa vaikka valmennusohjelma oli priimatasoa. Pohjakunto oli yksinkertaisesti romahtanut liian alas tähän projektiin lähtiessäni.
Juoksu meni tosiaan surkeasti, mutta mielenkiintoisena asianhaarana on kuitenkin se, että sijoitukseni kaikista osallistujista oli samaa tasoa sekä pyöräilyssä että juoksussa. Jos omasta mielestäni kyykkäsin juoksussa pahemmin niin näin taisi tehdä tosi moni muukin. Ja kyllähän niitä kävelijöitä reitillä riitti.

Yksi ongelmiin vaikuttanut asia oli varmasti myös lämpötila. Kun tällainen pohjoisen mies lähtee kuumaan kisaan niin olisi kyllä hyvä päästä totuttelemaan ilmastoon hyvissä ajoin. Ainakin minulla se taktiikka on kahdessa aiemmassa hellekisassa toiminut erittäin hyvin.

Vaikka jossittelu on turhaa niin kivaa se silti on. Laskeskelin, että tämän päivän juoksukunto ilman energiavajetta ja akilleskipua olisi riittänyt maksimissaan 4:15 aikaan, mutta todennäköisesti 4:30-4:40 aikaan. Näin ollen vaikka minimitavoitteeni (Klagenfurtissa juostu IM-juoksun ennätys 4:19) jäi todella kauas niin nykyistä juoksukuntoa vastannut aika ei kuitenkaan jäänyt niin kovin kauaksi. Näiden kaikkien jalkavaivojen takia en yksinkertaisesti kerennyt saada tarpeeksi juoksukilometreja alle, joten faktat pitää hyväksyä. Nyt siis seuraava tavoitteeni on saada jalka 100% kuntoon ja vasta sitten lähdetään valmistautumaan kohti seuraavaa tavoitetta. Ilmoittautuminen saattaa tosin tietty tulla jo tämän kesän aikana, mutta vasta ensi vuodelle. Aluksihan ajattelin jopa kahden ironmanin suorittamista tänä vuonna, mutta näiden olosuhteiden valossa siinähän ei olisi mitään järkeä.

Loppuun vielä palautumisesta ja päättäjäispäivän tunnelmista.

Seuraavana päivänä olo oli tietenkin väsynyt ja nilkka/pohje oli kipeämpi kuin illalla, mikä vaikeutti liikkumista. Muutoin jalat tuntuivat edelleen yllättävän fresheiltä. Nilkka kyllä turposi, mikä siis viittaa selkeästi tulehdukseen akillesjänteessä, joten tämän kanssa pitää sitten ravata taas lekurilla. Vanha vaiva uusiutui, vai onko ennemminkin niin että pitkään minulla ollut vamma taas paheni kivun asteelle. Eli se oli vaan ollut kivuttomassa tilassa..

Maanantai-iltana käytiin vielä awards-seremonyssa, joka sitten paketoi tämän kisamatkan hyvin nippuun. Katselimme ikäsarjojen palkintojen jakoja ja teimme mielenkiintoisia havaintoja:

  • Havahduimme 50-vuotiaiden palkintojen jaossa suomalaisnimeen taululla kolmantena "Hei, Tapsahan se siellä" kuului spontaani huutomme.
  • Miesten 30-34 sarjan voittaja oli todennäköisesti oikeasti ammattilainen, mutta haki ikäsarjasta helpomman tiketin Havaijille tosi kovalla ajalla 8:44.
  • 40-44v naisten sarjan voittaja kellotti ajan 9:44, ja oli vain muutaman minuutin saman ikäryhmän miesten sarjan voittajaa hitaampi.
  • 60-64v voittaja näytti seurueen naisten mielestä kolmikymppiseltä. Heiltä tuli kehoitus miesystävilleen jatkaa harrastusta. Aion ottaa myös itselleni tästä vinkistä vaarin, vaikka ei ollutkaan suoraan minulle osoitettu. ;)
  • 65-69 sarjan voittaja oli kova jätkä, seisoi liikkuvassa bussissa omin jaloin ottamatta juuri tukea, kantoi välillä emännänkin tavaroita.
  • Kruununa kaikelle: 70-74v miesten voittaja aikaan 13:24, eli vain 6min minua hitaammin. Yleisö nousi seisoen kannustamaan. Olisi hienoa jos itsekin pystyisin samanlaiseen elämäntavoitteeseen ja pysyä niin hyvässä kunnossa noinkin vanhana.

Tulokset löytyvät Ironman Francen sivuilta

Loppuyhteenveto:

Kuten aiemmin kerroin, oli yhtenä tarkoituksena lähteä hakemaan omakohtaista todistusaineistoa siitä kumpi on vaativampi kisa Lanzarote vai Nizza. Ehkä lähtökohdat eivät olleet kuitenkaan täysin vertailukelpoiset, sillä vaikka olisinkin nyt paremmassa fyysisessä kunnossa niin Lanzaroten aikoihin minulla ei ollut minkäänlaisia rasitusvammoja ja se kisa meni muutenkin taktisesti paremmin. Omalla kohdallani siis Nizza koitui vaativammaksi, mutta syy ei välttämättä ole reitissä. Itse reitti on varmasti Lanzarotessa vaikeampi. Toisaalta Lanzarotessa kuumuus ei tunnu niin pahalta kovan tuulen takia ja siellä aurinko laskee paljon aikaisemmin, jolloin juoksun loppuosuus päästään mukavan viileässä ilmassa juoksemaan.

Ehkä minun pitää vielä nämä molemmat kisat vetää joskus uusiksi, jotta saadaan paremmat vertailukohdat. ;)
.